kalabaliikkia

kalabaliikkia

sunnuntai 8. lokakuuta 2017

Aina voi kirjoittaa postireissuista...Turkki 10 pistettä

Niinkin arkinen asia kuin posti, pakettien pakkaaminen ja postittaminen voi tehdä arjesta astetta viihdyttävän ja jännittävämmän. Täällä kerroin helmikuun postitapahtumista.

Viime viikolla menin lähipostiin laittamaan taas samaiselle N-kummitytölle postia kuin vuosi sitten. Menin sisälle ja onneksi oli vain vähän väkeä. Paikallispostissani on nuorehko nainen, joka hoitaa pankkipuolta ja laskujen maksua jne. ja vanhempi charmantti herrasmies hoitaa postilähetyksiä. Posti on yksi huone, jossa virkailijat istuvat pitkähkön tiskin takana. Joskus jono kiemurtelee ulkopuolelle asti. Postin pihalla on iso puu, joka toimii myös tuntomerkkinä, jos pitää postin sijaintia jollekin neuvoa. "Siinä aukion takalaidalla, (paikallisen) terveyskeskuksen ja apteekin takana, ison puun kohdalla".

Postissa on elämän koko kirjo aina läsnä. Naisia lähitaloista maksamassa laskuja, kesät ja talvet sandaaleissa ja huivi kietaistuna päähän. Talvilookin tunnistaa siitä, että sandaaleissa on sukat (myös varvassandaaleissa) ja villatakkien määrää lisätään kylmyyden mukaan. Siellä on kiireisiä työmiehiä ruokatunneilla tai ohikulkumatkalla tuomassa rahaa tai nostamassa sitä. Mummot kaivaa kolikoita jostain hameiden kätköistä ja maksavat kaasu-, vesi- ja sähkölaskunsa siinä tiskillä. Samat mummot tietysti myös päivittelevät kylän elämää siinä asioidessaan. Välillä mukana pyörii myös lapsenlapset ja tietysti joskus aina myös kissa, etenkin kun ulkona on kylmä.

Nyt kaksi vanhempaa naista olivat pitkiin takkeihin ja huiveihin sonnustautuneina, toinen kävelykeppiin nojaten. Heidän seurueeseensa kuulunut mies kehotti mua menemään asioimaan toisen virkailijan kanssa, kun hänen seurueensa naiset olivat hoitamassa postipuolella asioita. Sainkin lanketin täytettäväksi naiselta, mutta samassa postipuolen mies huuteli minun perään ja ojentaa pientä tiukkaa rahakääröä. Hän kertoo, että edellisellä kerralla olin lähettänyt paketin toisaalle Turkkiin ja hän oli veloittanut vahingoissa ulkomaanmaksun, "kun yleensä lähetät ulkomaan paketteja." :) Silloin kun vein sitä pakettia, oli todella valtava ruuhka postilla, enkä jaksanut jäädä säätämään vaikka maksu tuntuikin suurelta. Nyt sitten tuli aiemmin liikaa maksetut rahat takaisin kuitin kanssa. Keskellä oli kolikot, niin ympärillä kuitti ja kaiken päällä pari seteliä :)

Minä olen alueemme ainoita ulkomaalaisia ja sanonta "Kaikki tuntee apinan, mutta apina ei tunne ketään", toimii oikein hyvin minuun täällä :) Kaikki varmasti tietää, minne lähettelen paketteja jos lähettelen ja mistä niitä minulle tulee. Tiedetään, millä kaduilla olen valokuvannut ja myös minibussikuskeille olen tuttu. Tuona postipäivänä tulin illalla kotiin minibussilla ja ajatuksissani nousin liian aikaisin seisomaan sen merkiksi, että haluan jäädä pois. Kuski katsoi minua olkansa yli kysyvästi ja kysyi, että tähänkö haluat jäädä, vai oletko kenties menossa kotiin? Sanoin hämmentyneenä, että kotiin toki, kotiin haluan. "No, kotisi ei ole vielä tässä", totesi kuljettaja ja niin pääsin turvallisesti oikeaan paikkaan. Tänään taas olin kävelemässä kohti pysäkkiä tuolla kaupunginosamme keskustassa, enkä huomannut että minibussi oli juuri pysäkiltä lähtenyt. Tuttu kuljettaja tunnisti minut taas ja hidasti kohdallani, että pääsin kyytiin :)

Ehdin viime viikolla toisenkin kerran postiin, tällä erää juuri sinne kaupunginosamme keskustan "pääpostiin" viemään siskolleni pakettia, eli siis ulkomaille oli menossa se. Paketissa oli pari vaatetta, suklaata, halvaa, kaikkea sellaista pientä ja tarpeellista. Kassalla ollut nainen katseli pakettiani epätoivoisesti ja kysyi, että eikö sieltä paikasta, mistä suklaat on ostettu, olisi voinut saada jotain kovaa pakettia näillle tavaroille?? Sanoin, että tällaisissa kuplamuovipusseissa olen kaikki paketit täältä lähettänyt. "Mistä maasta tämä pussi on ostettu?", hän kysyi. No, ihan täältä Izmiristä, vastasin hämmentyneenä :) Rouva otti pussin ja yksitellen huokaillen nosteli kaikki pikkutavarat pussiin ja paketoi huolellisesti, kuulemma vaikka mitä voisi muuten tapahtua suklaille. No, kiitin tietysti avusta ja hyvähän se on että on nyt pakattu. Ei vaan ollut tällainen pyyntö vielä tullut vastaan. Sen sijaan sen tiesin, että välillä postissa halutaan nähdä sisältö, joten en sulkenut pussia kotona.

Vaikka tämä maa tietysti joskus saa ajettua ulkomaalaisparan lähes hulluuteen, vaikkapa byrokratiallaan tai muulla sekavuudellaan, kyllä se myös saa hymyilemään ja liikuttumaan kerta toisensa jälkeen ihmisten ystävällisyydestä, palvelualttiudesta ja huomaavaisuudesta. Turkki, 10 pistettä <3

Kuvat tän viikon puhelinräpsyjä lähikujilta ja -kaduilta ja kotoakin.
perjantain pötköttelijät

lähikulmien kukkamyyjän tuotteita


ihmekukka

nämä piti "pelastaa" basaarilta kotiin

tällainenkin tuli kauppamatkalla vastaan, polle oli matkalla töistä

sunnuntain muffinsit

lauantai 30. syyskuuta 2017

Pihajuhlista ja pukeutumisesta.

Tässä meidän pihassa oli "Jäähyväiset kesälle -bileet", jonne rohkeuden keräämisen jälkeen myös menin. Tervehdin näissä taloissa kyllä kaikkia ja osan kanssa olen jotain jutellutkin, esim. oviepisodissa, mutta silti jännitti. Minä olen aika reipas ja sosiaalinen - sanotaan ja itsekin olen sitä mieltä. Mutta onhan se jäätävää mennä yksin johonkin tuollaisiin partyihin, joissa kaikki tuntee ainakin suurimman osan ja muilla oletettavasti on yhteinen kieli. Sen verran on ikää, että tiedän että se alku etenkin vaan on haastava. Katselet ympärillesi ja tarkkailet, mietit mihin ryhmään menisi seisoskelemaan jne. En minä mitään katasrofi-iltaa odottanut, mutta kun ei ollut ketään valmista tuttua tai mitään porukkaa, mihin solahtaa, niin hirvitti. Myönnän.

Mutta niin paljoa ei hirvittänyt kuitenkaan, että olisin jättänyt menemättä. Ajattelin, että jos en nyt mene, niin seuraavalla mahdollisella kerralla on vielä hankalampaa ja ajattelin että olisi hyvä mahdollisuus tutustua useampaan naapuriin kerralla. Enkä myöskään halunnut jäädä kotiin "piilottelemaan" ja katselemaan partsilta pihalle. Onneksi tähän ikään myös tietää, että vaikka alku olisi vaivaannuttava ja ärsyttävä, se kannattaa kuitenkin kestää, sillä tässäkin asiassa usein "lopussa kiitos seisoo".

Niinpä miettimään päälle laitettavaa. En ole ollut turkkilaisissa juhlissa juuri. Yksissä häissä ja sitten jossain epävirallisemmissa, ei ollut oikein hajuakaan mitä tuollaisiin laitettaisiin päälle. Viime aikoina useammassakin blogissa on pohdittu eri asuinmaiden pukeutumista. Ainakin ChezHelena blogin Helena pohti ranskalaista pukeutumista ja Lempipaikkojani blogin Jonna saksalaista pukeutumista. 
Ulkosuomalaisen äidin merkintöjä blogin Petra kirjoitti turkkilaisesta pukeutumisesta ja tein kyllä samoja havaintoja tuossa meidän pihalla kuin Petra. Ylipukeutumisen vaara suomalaisille on aika minimaalinen ;)











Itse päädyin kukkamekkoon ja ihan nätteihin (mutta myös mukaviin), vaikkakaan ei korkeakorkoisiin sandaaleihin ja hiuksillekin jotain koristusta. Voin sanoa, että ihan kohtalaisesti onnistui, olin jostain sieltä keskivaiheilta ehkä, suurin osa varmaan oli minua juhlavammin pukeutuneita, mutta ei ollut ihan olo kuitenkaan että oli menossa peltotöihin muiden suunnatessa häihin. Venäjällä ollessani sain joskus palautteen, että minä kuten monet muutkin suomalaiset pukeudumme niin, että peltotyöt sujuisivat hyvin ;) Ehkä suomalainen monesti panostaa enemmän mukavuuteen kuin pelkkään ulkonäköön, kuten itsekin.

Jotkut naisista olivat pukeutuneet t-paitaan ja kesähousuihin, melko suomalaisen oloisesti. Ihanasti liehuvia kukkamekkoja oli useampiakin ja muita mekkoja myös. Tietysti, kun Turkissa ollaan, oli myös muutamia hehkuvampia ja kiiltävämpiä asukokonaisuuksia. Kauniita paljettihaalareita ja mekkoja näkyi naapurin rouvien päällä muutamia. Huomion herättivät myös suloiset lapsukaiset, erityisesti tytöt, jotka olivat puettu toinen toistaan suloisimpiin mekkosiin ja niissä mekoissa nämä prinsessat viilettivät pitkin pihaa, liukumäkiä ja keinuja. Kaukana olivat järkevät vaatteet, mutta juhlathan nämä olivatkin! Pari pienintä tepasteli lenkkareissaan, joihin syttyi valo askelen osuessa maahan. Tämä sai kaverit tanssimaan ympäri pihateitä musiikin tahdissa ja aikuiset asiaankuuluvasti ihailivat pienokaisia <3 Loppuillasta yksi prinsessa kai kyllästyi touhuja hidastavaan mekkounelmaan ja tuli pyytämään vanhemmilta lupaa vaihtaa vaatteet. Tyttö hävisi kotiin isänsä kanssa ja pian tuli lyhyessä tavallisessa trikoomekossa pihalle - ymmärrän ;) 
Miehistä suurin osa oli lyhythihaisessa paidassa ja joko pitkissä tai hieman lyhyemmissä (mutta ei shortseissa) housuissa.





Aluksi tosiaan seurailin siinä pikkuhetken, mutta sitten yksi rouva tuli pyytämään heidän pöytäänsä. Ehkä he ovat miehensä asuneet tässä pidempään, ainakin moni tuntui heidät tuntevan. Alkuhan oli toki vähän jäätävä. Pöytiin oli katettu pientä syötävää ja siinä niitä naposteltiin ja jotain juteltiin. Minua suomalaisena (johtuisko siitä?) ei haitannut sinänsä olla hilja ja tarkkailla, mutta mietin että vaikuttaisinko tässä kulttuurissa ihan idiootilta ja oudolta. Vaikka sosiaalinen olen, niin ainakaan vieraalla kielellä vieraiden ihmisten kanssa isommassa porukassa en ole kovin hyvä viemään keskustelua eteenpäin.

Jossain vaiheessa siihen meidän luo tuli seurue, jossa oli puheliaampia miehiä, joista ainakin yksi puhui englantia ja sen turvin lähti keskustelemaan, mutta vaihdettiin kieli pian turkiksi kuitenkin. Kyllähän sitä sitten puhuu, kun joku kyselee ja vastaa myös jne. Luulen, että se rikkoi jäätä ja muutkin aremmat huomasivat että tuo ulkomaalainen puhuu meidän kieltä. Siitä se sitten alkoi lähteä. Pienemmissä porukoissa jutteleminen toki onkin kivempaa ja voi vähän jopa tutustua. Kannatti kyllä lähteä, huomata että pärjää ja pystyy useammankin vieraan ihmisen kanssa pysymään mukana keskusteluissa. Täällä kyllä on myös se ilo ja etu, että ihmiset ottavat äkkiä ikäänkuin omaan porukkaansa ja esittelevät seuraaville, jotka tulevat juttelemaan. Kotiinlähtöön mennessä olin saanut kutsun seinänaapurien kotiin, jutella toisen naapurinrouvan äitinsä sairastamisesta ja opetella monia samankuuloisia nimiä ja koittanut vieläpä muistaa kuka on kuka. Mukava ilta ja hetki tutustua sekä naapureihin että tähän kulttuuriin - lisähetkiä odotellessa. 

maanantai 25. syyskuuta 2017

Reissuseurana paikallinen ystävä

Tämän postauksen kuvat on kesän Efeson reissulta, (yhdeltä niistä) vaikka teksti ei Efesoon liitykään.

Reissuseurana minulla on elämäni aikana ollut monesti joko sukulaisia tai ystäviä, lähes aina suomalaisia. Vaihto-oppilasaikoina reissattiin myös sillä porukalla ja nyt tänä kesänä olen päässyt reissaamaan paikallisten ystävien kanssa. Kuten sanoinkin aiemmin, sain reissata tänä kesänä Bulgarian ystävien kanssa. Heidän lisäkseen päätimme myös lähteä turkkilaisen ystäväni kanssa Istanbuliin kolmen yön reissulle. Sen reissun tiimoilta on tämä Istanbulia hehkuttava postaus tehty

.

Mutta siis varsinainen asia kirjoittaa on se, että olipa ihana ja erilaista ja huippua reissata paikallisen ystävän kanssa. Sopimus oli, että minä tiedän missä kaupunginosassa ja kummalla puolella Bosporia mikäkin nähtävyys ja kohde on ja miten niihin suunnilleen mennään. Toiveena olivat Prinssisaaret, Hagia Sofia ja Büyük Çamlıca. Hauskaa sinänsä on toki se, että minä reilut kolme vuotta tässä maassa asuneena olin tässä oppaan roolissa. Mutta sama tilannehan se on Suomessakin. Ei kaikki Pohjois- tai Itä-Suomessa asuneet tokikaan osaa Helsingissä liikkua, en itsekään. Paljon paremmin minä Istanbulin metron hallitsen kuin Helsingin metron ja Istanbulissa osaan mennä Prinssisaarille, mutta Suomenlinna tuskin löytyisi - saati ne muut saaret siinä Helsingin edustalla, joissa en ole edes käynyt koskaan.

No, niin me sitten lähdettiin matkaan. Kävi vielä niin hyvä tuuri, että päästiin täälläpäin lomailleen ystävän kyydissä Ibuliin. Hänen kaverinsa oli osan matkaa kyydissä. Sopu antoi sijaa täydessä autossa. Ilma oli kuuma, maisemat ihanan vuorisia ja jutunaiheet vaihteli autossa. Kyllä se on niin suuri ilonaihe, että tämä kielitaito on nykyään tällainen että pysyy kuitenkin suunnilleen perässä kaikissa keskusteluissa. Seurueessa oli Manisa-kebabtietämystä ja niinpä mentiin parhaaseen paikkaan syömään kieltämättä hyvät manisa-kebabit.  Olipa hauska ja helppoa, kun toiset tiesi mihin mennään ja mitä tilataan :) Hyväähän se oli!

Nike jumalatar Efesosta
Efeson hallitsija


Oli ihan superhauskaa, että oli tämmöinen vaihtelu, kun paikallinen ystävä haltsasi kaikki eteentulevat tilanteet. Etenkin kylään tulevien ystävien kanssa sitä itse aina hoitaa kaikki kieleen liittyvät asiat, reitit, tinkimiset, menun tulkkaukset jne. ja se on ihan jees. Nyt riitti kun hoiti oman osansa, mutta ystäväiseni hoiti suvereenisti paikallisena ja muutenkin pätevänä naisena kaiken. Istanbul tarjosi toisena päivänämme meille lämpöön tottuneille Izmirittärille kylmää kyytiä. Sandaalit ja lyhythihaiset paidat olisi voinut korvata tennareilla ja neuletakilla. Mentiin syömään isommalla porukalla ja ystäväni tilasi meille heti teet, jotta tarkenisimme katsoa vähän ruokalistoja. Itselleni ei olisi tullut edes mieleen, mutta täällä teetä voi kyllä tilata siinäkin välissä. Hän opetti myös minulle, että jos teetä haluaa lisää ei tarvitse puhua mitään, nostaa vaan lasiaan ja katsoo tarjoilijaa. Toimi :)

Nyt ei pidä päätellä niin, ettenkö pärjäisi itse ravintoloissa ja pärjäisi vielä ihan hyvinkin. Toki. Mutta on se ihan toinen tatsi, kun katsoo miten paikallinen hoitaa näitä asioita. Hän osaa vaatia, olla tiukka, mutta samalla kohteliaasti ja oikeudenmukaisesti. Ei ole myöskään väärin sanoa, jos tee on liian vahvaa tai liian laihaa. Asiana se ei tunnu olevan täällä epäkohtelias, mutta toki pitää miettiä miten sen ilmaisee. 



Ystäväni on aivan valloittava sekoitus kohteliaisuutta ja empaattisuutta ja ihanuutta sekä napakkuutta ja tiukkuutta. Mentiin taksiin ja taksikuski ei ainakaan heti nollannut taksamittaria edellisen asiakkaan jälkeen. En itse edes ehtinyt reagoida, kun asia oltiin jo hoidettu. Samoin jonkun ravintolan edustalta sisäänheittäjät huuteli meidän naisporukan perään. En kuullut ja ymmärtänyt, enkä reagoinut, mutta hän kääntyi ja äidinkielellään turkilla kommentoi tiukasti. Se, miksi tällaisiin tilanteisiin tultiin johtui varmaan siitäkin, että myös häntä pidettiin ulkomaalaisena, kun oli seurueen ainoa paikallinen ja silloinkin kun liikuttiin kaksin. Meille alettiin puhua englantia takseissa ja Bosporin lauttojen tee- ja appelsiinimehumyyjätkin tarjosivat meille orange juicea portakal suyun sijaan :)

Aika hauska oli sitten seurailla vaikkapa niiden taksikuskien ja ravintolahenkilökunnan ilmeitä ja reaktioita, kun tajusivat että seurueessa on paikallinen ja suurin osa puhuu myös turkkia. Usein oikein huomaa päällepäin, että tarjoilijat tai taksikuskit säikähtää ulkomaalaisseurueen lähestymistä. Joskus kuulee, kun miettivät keskenään lauseita englanniksi, miten tilanteesta selviäisi ja yrittävät livetä vuorostaan ja saada joku muu palvelemaan ulkomaalaisia. Mutta ymmärrän kyllä. Eihän monet tänne tulevat turistit turkkia puhu ja jotenkinhan vaikka sen taksia kuljettavan henkilön ja asiakkaiden täytyy päästä yhteisymmärrykseen siitä, minne mennään jne.


Opin paikalliselta ystävältäni lisää myös sitä, kuinka tämä maa toimii suhteilla ja tieto siirtyy ihmiseltä ihmiselle enemmän kuin googlesta ja tripadvisorista ihmiseen. Olimme aamupalalla Kadiköyssä  ja näimme kirkon kadun toisella puolella. Ennen kuin cappucino oli aamupalan jälkeen juotu, niin hän oli kadulla seisovan kukkamyyjän ja sen jälkeen vartijan kanssa jutellut ja selvitellyt, miten pääsisimme katsomaan sisäpihalle kirkkoa. Toisen kerran etsimme tiettyä ravintolakatua ja ravintolaa katse kiinni GoogleMapsissa. Ennen kuin itse ehdin nostaa vielä puhelimen ruudusta katsettani, hänellä oli jo reitti selvänä. Kysyin tuolta vartijalta, kyllähän ne tietää missä tässä lähellä on hyvät ruokapaikat, kun joka päivä täällä työskentelevät ja varmaan myös syövät. WAU! Kieltämättä nerokasta :) Ja ravintolakatu löytyi ja kahvila, mistä sai melkein yhtä hyvää damla sakızilla maustettua (tietyn puun pihka, Egeanmeren alueen erikoisuus) turkkilaista kahvia kuin kotona Izmirissä. Tässä wikipedian tietoa puusta englanniksi


Millaisia kokemuksia muilla on erimaalaisten ihmisten kanssa reissaamisesta. Monissa perheissä ja suvuissa tämä toki on arkipäivää.

lauantai 23. syyskuuta 2017

Järkevää elämää etsiessä meinasin hukata kirjoittamisen.

Täällä taas. En tykkää itse yhtään näistä blogitauoistani, mutta elämä on niin monenlaista, että ei auta. Olen saanut nauttia ihanista vieraista ja heidän kanssaan reissailuista. Viimeisimpien vieraiden kanssa kelitkin oli jo sellaiset, että kesän kolmas Efeso-reissu sujui vähemmällä kuumuusahdistuksella, kyllähän +30-33 on jo ihan kohtuullinen ilma kiertää vähän nähtävyyksiä.

Turistielämä on hieman haaste yhdistää tavalliseen arkeen, illat venyy ja aamut myös. Kaurapuurot jää keittämättä, pyykit pesemättä ja blogit ei päivity. Kuvia sentään tuli otettua jonkun verran kuitenkin. Mutta on niin ihanaa ja harvinaista saada tänne vieraita jopa ihan Suomesta asti, että ehtiipä niitä lakanoita silittää myöhemminkin ja puhtaita vaatteitakin on riittänyt.

Kun Turkissa asumista on 3,5v takana ja Izmirissä asumistakin reilu vuosi, niin moni asia on jo ihan tuttua eikä sitä ihmettele. Siksikin on hauska aina joskus kierrättää vähän vieraita ja yhdessä ihmetellä sitä, kun minibussin kuljettaja päättää tuulettaa ajamalla ovi auki, kun junavaunussa setä myy simittejä ja teetä rennosti huudellen, kun tarjoilijat palvelevat loistavasti ja kun teet ja kahvit saadaan ilmaiseksi ruuan päätteeksi. 

Ihana oli myös ilahduttaa vieraita näyttämällä tämän maan ja vuodenajan parhaita hetkiä. Viedä ne lämpimään mereen uimaan ja katselemaan sitä sinisen meren, vaalean hiekan ja vuorten yhdistelmää. Lähteä aamupalalle meren rannalle nauttimaan turkkilaisen keittiön herkuista - ja tässä tapauksessa myös nautittiin paikalle tulleesta jostain kaivurista ;) Näyttää lähellä olevia hienoja historiallisia nähtävyyksiä jne.

Otsikko viittaa myös siihen, että olen päättänyt reipastua arkirytmissä ja järkevässä ja terveellisemmässä elämässä. Niinpä olen keitellyt kaurapuuroa aamuisin ja tehnyt reippaasti niskajumppaani. Kesällä Suomessa käväisin kysymässä lääkärin mielipidettä niskojeni kondikseen, kun ovat kipeitä olleet. Fysioterapia auttoi ja sain kotiin hyvät ohjeet. Niillä on inhottavat oireet, kuten pään ja käden puutumiset vähentyneet tosi paljon.

Olen aina ollut vähän sellainen, etten ole osannut sanoa olenko iltavirkku vai aamuntorkku. Molempiin suuntiin olen tarvittaessa venynyt. En nyt ainakaan se viideltä huvin vuoksi nousija ole, ehkä enemmän iltavirkku kuitenkin. Blogi on ollut juurikin sellainen, jota olen sitten iltamyöhällä vielä rauhassa kirjoitellut ja kuvia nautiskellen valinnut. Nyt yksi syy siihen, etten ole kirjoittanut, on itselleni laittama sääntö, että jos en illalla ole klo 22 jo hyvässä vauhdissa blogin kanssa, niin sitä ei sitten sinä iltana enää saa aloittaa. Pakko on nyt koittaa priorisoida yöunia ja lepoa. Jospa tässä tulisi ajan myötä joku uusi rutiini myös blogin kirjoittamiseen.

Syksy on aina myös sellainen ajakohta, jolloin on hyvä aika miettiä ja organisoida arkeaan. Aloittaa uusia juttuja, organisoida arkeaan, päättää että tekee aina itse myslin, nukkuu tarpeeksi, tekee mistä nauttii, on hyvässä määrin yhteydessä sukuun ja ystäviin Suomeen ja eripuolille maailmaa. Onhan se kesä  ja loma ihana, mutta mun persoona kaipaa kyllä sen jälkeen myös arkea. On se sitten cool tai vähemmän cool, niin näin se mun kohdalla on. Tasaisempi arki tekee tasaisemman MatkaMartan.

Tässä sekalainen kokoelma kuvia. Luottakaamme siihen, että seuraavat tekstit tulevat taas nopeammin ja ehkä joidenkin kuvien tarina tulee sitten tarkemmin kerrotuksi, mutta laitan kuvatekstit nyt jo kuitenkin.
sitä turkoosia merta ja vaaleaa hiekkaa
ihana virkistys helteellä
ja ihana lämpö hiekassa illalla
suoja auringolta

löydä oma rantasi

tarviiko auringonlaskuja enempää kehua?






terveisiä basaarilta

Efeson kauneutta

antiikkisemmat vessat

lattialämmitys 

antiikin ihmeitä

sivukatujen kaunotar


tee on aina hyvä ajatus




keskiviikko 30. elokuuta 2017

Istanbul - minun kaupunkini

Oi Istanbul Istanbulini. 

Istanbul ei ole synnyinkaupunkini. Istanbul ei ole pitkäaikaisin kotikaupunkini. Istanbul ei ole suvulleni merkittävä kaupunki. 


mutta


Istanbul on se kaupunki, joka on opettanut minua eniten asumaan ulkomailla. Istanbulissa olen oppinut arvostamaan Suomea vielä enemmän - puhdasta ilmaa, kirjastoa ja hiljaisuutta. Istanbul on myös opettanut pärjääämään ilman ruisleipää, metsää, pitkää hämäränhyssyä ja järvien rantoja. Istanbul itse on korvannut ne lahmacunilla ja baklavalla, Prinssisaarilla ja puistoilla, toinen toistaan upeammilla auringonlaskuilla Bosporille ja rinteitä ylös alas kiemurtelevilla kaduilla. 





Istanbul on tehnyt maalaistytöstä suurkaupunkiakin rakastavan. Ensin en kyllä rakastunut, en edes meinannut ihastua. Kammosin kaloilta haisevia rantoja, mukulakivisiä huonokuntoisia kapeita katuja ja sitä tunnetta kun ylittää busseja täynnä olevaa aukiota, kun tuntuu että melu, ihmisten määrä ja busseista hehkuva kuumuus vie mukanaan ja tukahduttaa. Sitten minut vietiin Büyük Çamlıcalle iltapalalle. Istanbul teki kai parhaansa ja onnistui. Se kultasi auringonlaskullaan koko maiseman, antoi Bosporin kimallella kuin järvet Suomessa, sytytti kotoisat valonsa tuhansiin ja satoihin tuhansiin ikkunoihinsa ja siltoihinsa. Iltatuuli pyyhki auringon tukahduttavan kuumuuden pois vaihtaen sen tummaan ja lämpimään yöhön. Jostain tuli käteen teekuppi ja juustogözleme - se riitti.
kaunis kaunis Çamlıca





Tietysti pitkäksi venyvät matkat, täpötäydessä ruuhkabussissa ostoskassien kanssa roikkuminen, autojen korvia viiltävät tööttäykset ja öisin herättävä moskeija ja rumpalipoika meinasivat peittää ihastuksen alleen. Mutta eihän se mihinkään lähtenyt ja minä annoin Istanbulille aina uusia mahdollisuuksia ja Istanbul käytti ne hyvin.

Minä ihastuin myös sen ihmisiin. Kädestä pitäen reitin näyttäviin mummoihin, kevään tulon hitautta ihmetteleviin pappoihin, ramadan-pidettä ja keittoa tuoviin naapureihin sekä lähikaupan setään, joka tarjosi teetä Istanbulin ikuiselta tuntuvassa sateisessa maaliskuussa taksia odottavalle. Istanbulissa sain myös ensimmäiset turkkilaiset ystäväni ja sain kokea sitä, kuinka sairaalle soitetaan, kuulumiset kysytään aina ja ystävällisesti ja kuinka huonostikin kieltä puhuvan kanssa jaksettiin keskustella ja ymmärtää.

Istanbul opetti minulle erilaista kauneutta. Kuinka kauniit ovat värikkäät portaat tai vaaleanpunainen koristeellinen ovi. Kuinka kaunis on vahvan punertava tee tulppaaninmuotoisessa lasissa tai repsahtaneen muurin tiilien koloissa kasvava villiviini. Pidän vähän ränsistynyttä taloa ja sen pihapiiriin ryöpsähtänyttä ruusupaljoutta kauniimpana kuin viivottimella piirretyn näköistä suurta taloa täsmällisine istutuksineen. Istanbulissa on jotain mm. Orhan Pamukin kuvaamaa melankolisuutta.

Mietin, miten sitä kuvaisi. Ehkä se on laivojen tuuttaukset sumuisella Bosporilla tai laivojen perässä lentelevät lokkiparvet. Sen tavoittaa myös niinä päivinä, kun vettä tulee kolmatta päivää peräkkäin, eikä aurinko pääse esille raskaina roikkuvien pilvien takaa. Vettä tulee sekä taivaalta, että tuulen mukana Bosporilta että alhaaltapäin lätäköistä ja askelten myötä painuvan katukiven alta lahkeisiin roiskahtaen. Istut rantakahvilan muoviselle vähän nitkahtavalle tuolille kädessäsi höyryävä muki talvista Sahlep-juomaa ja katselet sitä Bosporia, joka on poikkeuksellisen tumma ja lokkejakin näyttää olevan tuplamäärä leijailemassa ja tavoittelemassa lautasta heiteltyjä rinkilänpalasia. 

sateinen sivukatu

Istanbul on myös tuonut aiempien lempituoksujeni, vastan, äidin leipoman pullan, saunan, joulukuusen ja heinäkuisen mäntymetsän rinnalle uusia tuoksuja, jotka tekevät osaltaan Istanbulista Istanbulini. Kastanjoiden makeanimelä tuoksu talvisella Istiklalilla, Sahlepin maito ja kaneli Sultan Ahmetilla, vähän liian vahva kahvintuoksu paikoissa, joissa turkkilaista kahvia jauhetaan ja ostamaan houkutteleva persikan makeus elokuun helteen basaarilla tai hyasintti keväisessä puistossa. 

Istanbul on lisännyt myös määritelmiä väreihin. Suomenlipun sininen, kehäkukan oranssi, täydellisesti paistuneen korvapuustin vaalea kullanruskeus tai ne valkeutta hohkaavat hanget ja syyskesän vaaleanpunaiset auringonlaskut löytyivät entuudestaan. Nyt tiedän myös Marmaranmeren sinen, auringonlaskun keltaisen, sinisateen siniset kukat, täydelliseksi kypsyneen tomaatin punan ja sen kuinka omalaatuinen ja vahva punaisen, ruskean ja kullan sekoitus on täydellisen vahvassa ja hyvin hautuneessa teessä.






Näin Istanbulia kuvaa kuuluisassa runossaan Orhan Veli.

"Istanbul, kuuntelen sinua
Istanbul, kuuntelen sinua,
silmät kiinni
ensin kevyt tuuli henkäilee
hiljaa hiljaa heiluu lehdet puissa,
hiljaa hiljaa kaukaa kaukaa
vesikauppiaiden loputon kilistely
Istanbul, silmät kiinni, kuuntelen sinua

Istanbul, silmät kiinni, kuuntelen sinua
kai lintuja lentää ohitse,
lintuja taivaalla parvet parvet
kirkuvat kirkuvat
verkkoja nostetaan lahdella
jonkun naisen jalat työntyvät veteen
Istanbul, kuuntelen sinua, silmät kiinni

Istanbul, kuuntelen sinua, silmät kiinni
viileän viileä Suuri basaari
kuhisevan kuhiseva Mahmutpasan basaari
takapihat täynnä kyyhkyjä
vasaran ääni lyö väärään aikaan
minun kevättuuleni, hiki tuoksuu
Istanbul, kuuntelen sinua, silmät kiinni

Istanbul, silmät kiinni, kuuntelen sinua
päässäni pyörii juuri maailman laskuhumala
himmeässä valossa ui venelaituri ja kartano
tyyntyvän etelätuulen humisevassa sylissä
Istanbul, kuuntelen sinua, silmät kiinni

Istanbul, kuuntelen sinua, silmät kiinni
huora kulkee kadun laitaa
kiroilut hyräilyt laulut
 joku heittää jonkun sanan
jotain putoaa maahan varmaankin ruusu
Istanbul, kuuntelen sinua, silmät kiinni

Istanbul, kuuntelen sinua, silmät kiinni
joku pikkulintu räpistelee hameiden alla
minä tiedän kun otsasi kuumenee
minä tiedän jos huulesi kostuu
ja kun vihersammaleisten pähkinöiden takaa nousee valkoinen samettikuu
ymmärrän sydämeni lyövän
Istanbul, kuuntelen sinua, silmät kiinni."

(kääntänyt Riitta Cankocak)


Tällä kertaa olin Istanbulissa paikallisen ystäväni kanssa. Tilanne oli sikäli hullunkurinen, että minä olen meistä se, joka osaa liikkua Istanbulissa ja sikäli olin oppaana. Kuvat myös siltä reissulta.

Kiitos taas Istanbul <3


perjantai 18. elokuuta 2017

Piknikillä ja auringonlaskussa - Turkissa ja turkiksi

Olimme suunnitelleet piknikiä isommalla porukalla ja paikaksi valikoitu metsäalue ylhäällä vuorella, jonne pääsee telefrikillä, sellaisella köysihissillä. Paikka on ihana, olen kerran aiemminkin ollut siellä aamupala-aikaan, nyt auringonlaskussa. Tehtiin eväitä, haettiin hedelmiä ja juotavia ja valmistauduttiin, mutta perillä kohtasi yllätys. Ylös viheralueelle ei saanutkaan viedä omia juotavia ja syötäviä. Ei kuulostanut yhtään turkkilaiselta säädökseltä, mutta niin nyt oli. Lähettyvillä olisi ilmeisesti ollut nurmikkoa pöytineen, mutta meillä oli monenikäisiä ja monenkuntoisia retkeilijöitä, joten ei lähdetty kiipeilemään ja riskeeraamaan mitään.

Minua järjestelmällistä  suomalaista meinasi hetken ärsyttää. Sekä se, että olisiko minun pitänyt "emäntänä" hoksata tarkistaa tilanne, että se olinko tehnyt turhaan eväitä ja turhaan haaveillut piknikistä rinteillä. No, turkkilaiset ei niin kauaa harmittele. Telefrik-pysäkin edessä oli pöytiä ja tuoleja. Perustettiin siihen piknikpöytämme. Kaikkihan kääntyi lopulta vaan paremmaksi, ei tarvinnut raahata ruokia ylös, vaan ylijäämät kannettiin suoraan autoon ja näin oltiin menossa ylös juuri sopivasti auringonlaskuksi juomaan teetä :)


Turkissa piknik-kulttuuri on kyllä hallussa ja siihen kyllä tämä maa tietysti tarjoaa hyvät mahdollisuudet. Säät suosii ja hedelmiä ja suolaisia leivonnaisia saa helposti mukaan. Olen nähnyt piknikillä olijoita niin rantakatujen vierustoilla nurmikoilla ja penkeillä, puistoissa, virallisilla piknikalueilla, uimarannoilla ja liikenneympyrässä.  Rennosti vaan.




Ystävien vierailu, tämä piknik ja elämä muutenkin on nyt ollut yhtä kielikylpyä. Toki tavallisestikin päivittäin, jos vaan kotoa poistun, turkkia käytän, mutta nyt lähes yötä päivään ja kaikki asiat on hoitunut turkiksi. Aluksi jännitti, vaikka olin näiden kuullen puhunut turkkia jo ihan alun sokeltamisesta asti. Päivien kulussa jännitys hälveni, mikä on hyvä asia, mutta samalla kieli muuttui varmaan huonommaksi, kun pieni jännityskään ei ollut tsemppaamassa enää.

Miten te olette onnistuneet kehittämään kieltä koko ajan? Minusta tuntuu että on suuri vaara, että se jämähtää jollekin tasolle jolla pärjää, mutta en millään haluaisi että tasoni olisi tämä. Pitäiskö kerrata kielioppia pikkuhiljaa ja koittaa ottaa käyttöön niitä kielioppeja, mitä ei nyt arkikielessä tule käytettyä, vai mikä olisi hyvä tekniikka? Puhumisen sujuvuus kyllä tietysti kehittyy aina, kun kieltä käyttää ja joutuu itseään ilmaisemaan myös hankalammissa asioissa, väsyneenä, kiukkuisena jne. :)

Kuten olen aiemmin maininnut, ystäväni ovat Bulgariasta ja puhuvat äidinkielenään turkkia, mutta heidän turkkinsa on vähän erilainen murre kun täällä. He ovat myös toki paljon tummempia kuin minä, osa ehkä keskiverto turkkilaista (onko sellaista?) tummempia jopa. Herätimme aika paljon ihmetystä liikkuessamme, kauppiaat eivät tienneet mitä kieltä pitäisi puhua meille ja kotimaita arvailtiin. Omalle kohdalleni imartelevin versio oli, kun luultiin että puhun turkkia, mutta asun jossain toisessa maassa ja siksi murteeni on outo. No, se rouva teki arvionsa aika nopeasti ;) Korjasimme, että ystävien tilanne on se, mutta minä olen  ihan vaan kielikoulussa ja elämässä taitoni hankkinut. 







Kukkula, jonne hisseillä kipusimme sijaitsee paikalla, josta näkyy auringonlasku Izmirinlahdelle ja vuorille ja kaupunki, johon pikkuhiljaa syttyvät valot. Täältä löytyy tekstiä Istanbulin Büyük Çamlıcalta, joka on vähän samantapainen paikka. Korkealta puiden suojasta näkymä kaupunkiin. Minä tykkään suurkaupungeista juuri näin, kun niitä voi katsella ylhäältä, kun ne on hiljaa ja valot syttyy kauniiksi. Basaarien vilinälle on myös omat hetkensä, mutta kyllä minä nautin illoista, sen mukanaan tuomana viileytenä ja kauniista väreistä.

Kupeissa oli kahvia ja teetä valinnan mukaan. Naurettiin ja juteltiin. Suunnitelin ystäväni kanssa seuraavaa reissua, mitä jos lähdettäis käymään Istanbulissa. Ihan kuten monille Pohjois-Suomessa asuville Helsinki on vieras kaupunki, niin täällä myös. Minä osaan siellä liikkua, monet paikalliset kaverit ei, joten voisimme yhdistää ehkä voimat ja lähteä tutustumaan pohjoiseen suurkaupunkiin. Katsotaan saadaanko aikataulut sopimaan.