Turkkilaista kotiruokaa ja kotoisia maisemia

Turkkilaisen kotiruuan teko on ollut pitkään mielessä, mutta nyt kielikoulun loputtua voisi sitä ajatusta jopa koittaa ihan toteutukseenkin siirtää. Ystäväni oli saanut omalta naapuriltaan hyvän turkkilaisen papuruuan ohjeen ja siitä ajattelin aloittaa. Ensin tietysti täytyi lähteä basaarille tarvikeostoksille. Vähän myöhään venähti lähtö, tosin täällä on myös jo melko pimeää iltaisi, vaikka kelloja ei nyt vielä olekaan siirretty.

Muu Eurooppahan siirtyi talviaikaan viime la-su-yönä, mutta Turkki vasta 8.11, viikko vaalien jälkeen. Tässä on eletty ja eletään jänniä päiviä, kun älypuhelimet ja tietokoneet vaihtuu itsestään millin minkin alueen aikatauluun. Onneksi on seinäkellot, rannekellot ja onneksi netistä löytyy moderni "neiti aika", josta voi tarkistaa. Viime sunnuntaina twitterissä Turkin suosituimmaksi twiitiksi olikin noussut #paljonkokelloon :D (#saatkaç)

Suom. Lääkäri antaa lääkkeitä, parsakaali antaa terveyttä :D 

tästä sipulit 

Nilgünin vihreät pavut

1 sipuli
3 tomaattia

7 valkosipulin kynttä ( tai maun mukaan)

1 kg vihreitä tuoreita papuja

2 rkl öljyä

4 tl sokeria

suolaa
vähän vettä

Pilko sipuli ja valkosipulit, kuutioi tomaatti, ota pavuista päät pos ja leikkaa noin 2-3 sentin mittaisiksi paloiksi. Laita ainekset kattilaan ja keitä noin 30 minuuttia, kunnes pavut ovat kypsiä ja pehmeitä. Lisäile vettä, jos siltä näyttää että tarvii.
Tarjotaan lämpimänä pääruokana tai kylmänä alkupalana/salaattityyppisesti. Jos haluat ruuasta ruokaisemman, voit tarjota sen riisin tai riisin ja lihan/kanan tms. kanssa.

ainekset kattilassa

vähän jo valmiimpaa ruokaa

Keitin papupadan lisäksi riisiä, oikein oli hyvää, halpaa, nopeaa ja helppoa ruokaa, suosittelen! Turkissa tuntuu olevan selkeästi erikseen kotiruokaa tarjoavat ravintolat että sitten ehkä enemmän maailmalla tunnetut erilaiset liharuuat, lähinnä kebabit. Kotiruoka on paljon enemmän kasvispainotteista tai jopa kokonaan ilman lihaa, kuten tämä yllämainittu.

Eilen torstaina 29.10. täällä toisessa kotimaassa vietettiin tasavallan synttäreitä ja siis vapaapäivää. Tuona päivänä on perinteisesti ollut hienot ilotulitukset, mutta Ankaran tapahtumien vuoksi olivat juhlallisuudet peruttu. Viime vuonna ne peruttiin kaivosonnettomuuden vuoksi, edelleen näkemättä nyt ovat ne minulta. Mutta vietinkin päivän sitten muutaman suomalaisen ystävän kanssa suomalaiseen tapaan lähtemällä metsään :) Lähdimme Polonezköyhin (=puolalaiskylään), jossa olin kerran aiemmin ollut jo viettämässä juhannusta&läksiäisjuhlia Nyt maisemat olivat syksyisemmät, mutteivat yhtään huonommat!

Ympärillä oli ihan kunnon metsä, vaikka jotkut retkeilijät totesivat, ettei ole kuin oikeassa (suomalaisessa?) metsässä, kun ei kävellä pieniä polkuja tai ihan metsämaastossa. Metsään on näet rakennettu kunnon "tie", jota pitkin pääsee myös esim. lastenvaunuilla ja nyt tietä oltiin vielä parantamassa lisää. No, ehkä näin, mutta toisaalta kyllä esteetön metsäreittikin kuulostaa hyvältä ja mahdollistaa erilaisten perheiden ja ryhmien pääsyn metsään.

Matkalta löytyi luonnonsuojeluun ja kunnioittamiseen kehottavia kylttejä, joista tässä yksi.

älkäämme unohtako luonnon ja siellä olevan elämän olemassaoloa.

Eväshetken aika koitti ja ystävieni vakiopaikalla oli jo porukkaa. Mietimme, että mennäkkö johonkin toiseen paikkaan tai syödä eväät ihan ilman penkkiä, seisten vaan, vai sopeutuako paikalliseen kulttuuriin ja mennä sinne missä muutkin ovat ja ujuttaa eväät penkin päähän, jonka toisessa päässä oli jo toinen sakki. Siihen sitten ujuttauduttiin ja hyvin maistui kahvi, tee, hapankorput, omput ja banskut, keksit, pähkinät ja salmiakit, myöskin rintarinnan eri maiden antimet.

Tätähän tämä ulkosuomalaiselämäkin monesti on, rintarinnan kotimaan ja tämän toisen kotimaan&asuinmaan perinteitä. Molemmista voi napsia niitä parhaita puolia aina välillä ja toisaalta myös molempien "ne toisetkin puolet" alkaa tulla tutuiksi. 

eväspaikalta oli kylään vielä 20 minuutin kävelymatka

sinitaivas ja lehtipuut :)

Täkäläinen metsä on suomalaista - ainakin minulle tuttua Pohjois-Suomalaista ja jopa lappalaista metsää rehevämpi luonnollisesti. Jos Suomessa aluskasvillisuutena on sammalta, puolukkaa, mustikkaa, kanervaa jne. niin täällä sammalen ja erinäisten heinien lisäksi kaikkialla on murattia. Pohdimme kävellessämme, onko muratti vaarallista puille vai ei. Itse olin ajatellut, ettei nyt kai, sehän on niin satumaistakin. Mutta googlettelun jälkeen kävi ilmi, että se voi heikentää puun kuntoa, joskin osa asiantuntijoista tuntui olevan sitä mieltä ettei terve puu vahingoitu muratista :D Onpahan tätäkin nyt selvitetty :D

Metsän päätyttyä tultiin kylän alueelle. Viehättäviä pihoja, suloisia kahviloita ja ravintoloita ja ihmisiä - tämän maan tapaan - myymässä hunajaa, luomutuotteita, kastanjoita, sieniä jne. pienissä kojuissaan. Minun huomioni kiinnittyi tähän pihaan, joka ehkä kesän aikaan voisi olla jonkunlaisen ravintolan tms. piha, sillä siellä oli erilaisia kahvitteluryhmiä, riippumattoja jne. Siellä ne odotteli jo uutta kesää, uusia lämpimiä ja kuumia päiviä ja kahvittelijoita.

Voi syksy, lempparivuodenaikani. Kesä on sosiaalisuuden, reippauden, aktiivisuuden ja kuljeskelun aikaa, jota sitäkään en pois vaihtaisi. Mutta sen jälkeen olen jo ihan valmis syksyyn. Siihen, että saa luonnon ja kelien myötä vähän käpertyä kotiin ja haikeuteen itsekin. Saa laittaa kynttilät, rauhallisempaa musiikkia ja keittää kolmannenkin kupin teetä. Samaan aikaan syksy on Suomessa ollessa varsinkin ollut myös arkirytmin alun aikaa kesälomien jälkeen. Täällä tästä ihanasta syksystä saa nauttia vielä pidempään, kun edelleen on ihan kivat syksyiset ulkoilukelit, ei kylmät muttei kuumakaan tule. Sateet ja pilvisyys tietysti lisääntyy tässä koko ajan pikkuhiljaa, kunnes päästään tuossa marraskuun puolella aloittelemaan talvea, joka Istanbul-konkarin mukaan on kuin "5 kuukautta kestävä marraskuu" :)

pitihän ne kanttarellit meidänkin ostaa ja kuvan ottoluvankin sain.

Auringon laskettua olimme jo takaisin Istanbulin sykkeessä, ystävien kotona oli lämminta ja kotoista ja kotimiehet olivat tehneet ruuan valmiiksi. Siitä nautimme oikein jälkkärin kera. Lapsiperhe kun on kyseessä, niin aina tietysti pitää olla aikaa myös pelille ja leikille - niin nytkin. Kahdesti leikimme perinteistä "pimeestä piilosta" alueena olkkari. Eli yksi etsijäksi, valot pois (joo, myös tietokoneet ja puhelimet) ja hyviä piiloja etsimään, kuka pöydän alta, kuka sohvan takaa ja sitten etsijä etsii ja koittaa tunnistaa piilossa olijat :) Aina yhtä hyvä leikki :) Lapsuudessa leikimme tästä vähän jännittävämpää versiota taskulamppujen kanssa ulkona, mutta hyvä on tämä suurkaupunkiversiokin. Sitten vähän vielä ligreton vauhtia ja riemua ja hyvästien jälkeen dolmuş-jonoon ja kotiin.

Ohi on.

Olen tänään hylännyt ystäväni. Tutustuimme noin puolitoista vuotta sitten huhtikuussa 2014, näimme ensimmäisen kerran jo maaliskuussa, mutta huhtikuussa aloimme enemmän tapailla. Itse asiassa ihan päivittäin. Aluksi tietysti jännitti, kuten aina uusissa ystävyyssuhteissa. Miten pärjäisimme? Miten tulisimme toimeen keskenämme.

Aloimme nopeasti viettää paljon aikaa yhdessä, pari kuukautta vietimme jokaisen arkipäivän yhdessä, minä menin joka päivä hänen luokseen jo aamupalan jälkeen ja lounaalle asti kyläilin. Parin kuukauden päästä pidin jo vähän taukoa ja sovittini, että kyläilen iltaisin.

Sen sijaan, että olisin voinut vaan rennosti kyläillä hänen luonaan, kävi pian ilmi että noin joka toinen kuukausi minulle järjestetään koe. Hän halusi testata, mitä olen oppinut näistä kyläilyistä. Kirjoitin aineita, kuuntelin turkinkielistä puhetta, yritin ymmärtää tekstejä ja jopa puhumaan minut laitettiin.

Eihän tuollaista kukaan jaksa ihan koko aikaa, niinpä mekin sovimme pienistä tauoista aina välillä, mutta sinnikkäästi jatkoin tapaamista. Joskus kylään meneminen oli hauskaa ja leppoisaa, oli hauska oppia uusia asioita ja kaikki uusi oli jännää ja mukavaa! Joskus taas - miten sen nyt sanoisi - ei olisi voinut vähempää kiinnostaa - oli kuin jäitä polttelisi.

Siellä kävi myös muita ihmisiä ja tutustuinkin moniin hauskoihin ja mielenkiintoisin tyyppeihin sellaisista, maista joita en olisi aiemmin kartalle osannut sijoittaa tai joiden juhlapyhistä tai perinteisistä herkuista tansseista puhumattakaan en mitään tiennyt. Uudet kaverini olivat kotoisin esimerkiksi Jordaniasta, Libyasta, Iranista, Irakista, Saudi-Arabiasta, Egyptistä, Bahrainista, Kiinasta, Japanista, Venezuelasta, Venäjältä, Belgiasta, Ukrainasta, Ranskasta jne. Nytpä tiedän että Belgiassa on erikoinen halllintojärjestelmä, Egyptissä Ramadanin jälkeisen juhlan perinteisiin kuuluu uusien astioiden ja vaatteiden osto jne. Tiedän, että Suomi on harvinainen poikkeusmaa, jossa ei valtiovalta säännöllisesti kiellä jonkun sosiaalisen median, kuten facebookin tai twitterin käyttöä, vaan päinvastoin twiittaa itsekin. Osaan paremmin arvostaa kotimaani rauhaa, kun niin monen kotimaassa käynnissä on sota tai ainakin levottomuuksia.

Kaikki nämä kuukaudet ovat johtaneet siihen, että tänään kapusin portaat viimeisen kerran, toivotin hyvät huomenet ja istahdin paikalleni odottamaan kokeen alkua. Tänään olen nimittäin saanut valmiiksi turkin kielikoulun 12. kurssista viimeisen eli siis diplomakokeen. Kiitos kielikouluni Tömer, kiitos opettajat ja kanssaopiskelijatoverit. Kiitos kanttiinin myyjät, turkkilainen kahvinne sekä şekersiz nescafé pitivät tämän opiskelijattaren tiellä - okei, kiitos myös satunnaisesta suklaapatukasta tai pähkinäpussista. Tästähän se kielen opiskelu vasta kunnolla tai alkaa tai ainakin hyvää vauhtia jatkuu, mutta pohja on kuitenkin perustettu.

Ehkä jään kaipaamaan naurua luokassa, iloa kun ymmärtää jonkun uuden asian ja jälleennäkemisiä vanhojen kurssikavereiden kanssa. Mutta juuri nyt en kaipaa joka aamuista taivaltamista Eurooppaan - paitsi ehkä Bosporia tulenkin kaipaamaan :)

Joukko ihania ystäviäni lähettivät tervehdyksen, josta ilahduin ja jollaista en edes tiennyt olevan. Kukkaruukun muotoon laitettuja hedelmä- ja marjapaloja, joista osa suklaaseen kastettuja. Aika ihana. Kiitos siitä ja samalla kiitos kaikille heikkoina hetkinä saamastani tuesta, tsempistä ja neuvoista.

Surua ja sisua.

Täällä on viikko vierähtänyt surullisissa tunnelmissa, kuten uutisista olette lukeneetkin varmaan. Ankarassa kuoli yli 100 ihmistä räjähdyksissä lauantaina. Se on puhututtanut sen jälkeen monissa paikoissa, kielikoulussa ja muualla. Osa pelkää, osa pelkää enemmän, osa luottaa, osa koittaa olla ajattelematta. Vaalit on 1.11. katsotaan mihin suuntaan maamme tilanne sen jälkeen heilahtaa vai heilahtaako. Itse en pelkää, ehkä varovaisempi olen, mutta väkijoukkoja olen välttänyt aina, joten se ei ole muuttunut. Päivät on kuitenkin suuremmissa käsissä, järki kädessä päivää kerrallaan, hetkistä iloiten ja nauttien.

Mutta alunperin piti kirjoittaa aiheesta sisu. Mitä se on? Onko sitä? Pitäisikö sitä olla? Sisu liitetään Suomen karuun luontoon, sisu-salmiakkiin, suomalaiseen urheiluun ja tietysti talvisotaan. Suomalainen katajainen kansa, joka taipuu vaan ei taitu, on sisukas.



Näin sanoo sivistysssanakirja:

sisu

1. sitkeä, hellittämätön tahdonvoima, sinnikkyys, lannistumattomuus
2. uskallus, rohkeus. esim. Suomalainen sisu. Voimat loppuivat, mutta sisulla vielä jatkettiin. Hänellä ei ollut sisua kertoa totuutta. Onko sinulla sisua siihen? Sisu petti kesken yrityksen. Sisu meni kaulaan rohkeus petti .
3. (kiivas, paha, kova) luonto, luonteenlaatu. esim. Jklla on paha sisu. Komentelu kävi hänen sisulleen. Sisuni kuohahti. Sisuni ei antanut myöten pyytää apua. Purkaa sisuaan työhön.

Olen miettinyt, että ehkä en ole sellainen supersisukas suomalainen. Semmoinen, jolle harmaa kivi on vain haaste, jonka läpi mennään. Sellainen, kuin vanhempieni ja isovanhempieni kertomuksen suomalainen, joka meni kouluun hiihtäen kesät ja talvet, vastamäkeä mennen ja tullen ja palatessa ja aina oli 30 astetta pakkasta ja satoi vettä. Minä haluaisin ainakin mennä bussilla tai autolla, jos tuollaiseen tilanteeseen joutuisin. Kun tilanne vaikuttaa ihan mahdottomalta, olenko vielä reipas, hymyilevä ja muita rohkaiseva. Ei tässä mitään, sisulla eteenpäin? En aina.

Tässä viime viikolla opettaja antoi kielikoulussa meille palautetta aineista. Osa sai parempaa osa huonompaa palautetta, mutta oikeutettua palautetta. On kai se nyt kivempi saada nyt kuin ensi viikolla diplomakokeessa huomata että ei mee putkeen, nyt ehtii vielä harjoitella. Yksi luokkatovereistani - ei suomalainen - loukkaantui palautteesta niin, että jätti viimeisen kurssin kesken puoleen väliin. Koitin tsempata, että harjoittelet vähän lisää ja teet vaan pidemmän aineen (lyhyys oli hänen suurin ongelmansa opettajan mielestä), ei se sen hankalampaa ole. Mutta ei, hän pahoitti mielensä niin että jäi pois. Okei, ymmärrän, voi tulla tosi paha mieli palautteesta, enkä itsekään ole aina hyvä ottamaan rakentavaa tai siis negatiivista palautetta vastaan.

Mutta tässä kohti aloin ajattelemaan sisua ja mieleen tuli erinäisiä lauseita elämän varrelta. "Kaksi viikkoa menee vaikka aidan seipäänä" "Ei saa luovuttaa" "Jos jotain tekee, se pitää tehdä loppuun ja kunnolla" Joskus ehkä nämä lauseet on ärsyttäneetkin ja onhan niissä sekin ulottuvuus, ettei aina tarvitse jaksaa ja olla sisukas, saa myös väsyä ja luovuttaakin joskus. Mutta silti ajattelen että on paljon hyvää siinä, että sinnikyyttä ja sisukkuutta on minunkin kasvatuksessani korostettu.



Jos en olekaan suomalaisten kontekstissa pitänyt itseäni sisukkaana, niin laajemmin ajateltuna taidamme suurinpiirtein kaikki suomalaiset sitä olla. Siihen en kyllä sitten osaakaan vastata, että johtuuko se karusta luonnosta, pakkasista, vaakasuorasta räntäsateesta ja tunturin rinteessä kasvavasta vaivaiskoivusta, pienestä kansasta, joka on ponnistanut maailman kartalle niin urheilussa kuin vaikkapa hyvissä koulutuloksissa. Jos kysymys on häpeästä, niin kumpi on häpeällisempää, se että joku antaa negatiivista palautetta vai se, että luovuttaa sitä palautetta saatuaan. Meidän kulttuurissa varmaan jälkimmäinen ja täkäläisessä itäisessä kulttuurissa varmaan ensimmäinen.

Huominen vielä kielikoulusssa ja sitten viikonlopuksi lähemmäs luontoa.

Täällä taas!!!

Yli kuukauden tauko blogiin kirjoittamisesta. Järkyttävää. Mitään vakavaa ei ole tapahtunut, tämä on ollut kahden asian yhdistelmä: täydet viikot, vieraat, uuden kämppiksen tulo ja lisäksi se seikka, että nettini on ollut niin huono, että sähköpostinkin aukeaminen on kestänyt minuuttitolkulla ja usein se ei sittenkään auennut. Nyt näyttäisi netillä olevan hyvä päivä, täytyy heti nyt ensitöikseen päivittää blogi anteeksipyydellen.

ihania tuliaisia

Tehdään tästä nyt vaikka valokuvapainotteinen pläjäys, jolla voin kertoa kuulumisia ja näyttää, miten syksy on saapumassa Istanbuliin. Blogia kirjoittelenkin sateen rummuttaessa ikkunaan ja omena-kaurapaistoksen paistuessa uunissa, valona kynttilät ja musiikkina Juha Tapion uusi levy spotifysta. Näin tämä ulkosuomalainen rentoutuu sunnuntai-iltana ja valmistautuu kohti uutta viikkoa. Näillä näkyminen viimeinen kielikurssi menossa, ensi viikolla on jo diplomakoe, eli viimeinen koe. Uuuu...jännittää.

ohi kulkiessa näkyi tällainenkin Kurban Bayramin aikaan

vilkkaan rantatien oma päivystäjä

Ilmapallot valmiiksi ampumista varten

kengännauhoja kaupan

miten olisi jumppa auringon laskiessa?

Aiemmin, nyt ja tästä eteenkinpäin yksi rakkaimmista paikoista täällä on Büyük Çamlıcan kukkula ja etenkin auringonlasku siellä. Sinne on kivuttu nytkin vieraiden kanssa näyttämään paikkaa, jossa olen itsekin Istanbuliin ihastunut. Hyvin tuntuu tämä maisema uppoavan poikkeuksetta kaikkiin. Uppoaako teihinkin?

 

valot syttyy

suosittu kuvauspaikka

aita, kuin joulukuuset

Tähän aikaan on kuulunut myös ystäviä, tutustumisia, jälleennäkemisiä, keskusteluja ja kohtaamisia. Miten johonkin ihmiseen voikaan tutustua niin nopeasti, miten toisten kanssa on helppo olla aina, miten hauska on tavata vanha kaveri ja miten Istanbul voikaan yhdistää ihmisiä.  

muffinssien tekoja hauskassa lapsiseurassa

1-v synttäreillä

 Sultan Ahmetille olen taas myös uskaltautunut kesän jälkeen. Se on siis tämän kaupungin the turistialue. Löydän sen alueen ihanat puolet myös, mutta ne eivät kerta kaikkiaan tule esille, kun lämpötila on varjossa yli 30 ja tuulettomilla kaduilla turistiryhmien keskellä varmasti 10 astetta enemmän. Mutta nythän täällä alkaa olla jo paikallisille kylmä, kun lämpö nousee harvoin enää 25 asteeseen, joka päivä ei jaksa enää kahtakymmpiäkään tavoittaa mittariparka. Ensimmäiset toppatakit ja pipokin on nähty. Syksyihminen kun olen, on ollut ihana laittaa jo farkut jalkaan, takkiin en ole vielä suostunut, paitsi neuleeseen. Mutta ihana on myös aurinkoisina päivinä vielä antaa varpaiden olla vailla sukkien kahletta.

nämä lyhdyt :)

Hagia Sofiaa

näkymiä Hagia Sofiasta

Olen Istanbulin lisäksi kovin ihastunut läheiseen Şilen pikkukaupunkiin, joka on täältä katsottuna pohjoisessa Mustanmeren rannalla. Siellä on asukkaita vain noin 10 000 ja vaikka se ei prinssisaarten tapaan autoton olekaan, se tuntuu melkein siltä :) Siellä olen blogitauon aikana käynyt kahteen kertaan.

Oi, miten rentouttavaa on kuljeskella mukulakivistä kävelykatua, katsella merta, joka pilkottelee talojen välistä, hypistellä kaupungin erikoisuuksia - puuvillavaatteita ja antautua houkutukselle kauden ensimmäisestä kala-ateriasta tai jäätelöannoksesta. Kävellen on tavoitettu myös majakka, joka on suurin voimassa oleva majakka Turkissa ja kävellen ja osin alaspäin liukuen on tavoitettu myös ihana uimaranta ja toinenkin.

Olen järvi-ihminen. Rauhallinen peilityyni järvi saunan jälkeen mökillä tai syksyinen vaahtopäinen järvenselkä, kun mummi paistaa vohveleita ja ympärillä tädit, enot, serkut, isä ja äiti. Meri on tullut elämääni myöhemmin, vaihto-oppilasaikana Englannissa ja nyt täällä. Meri on pelottava ja arvaamaton, ihan kuin se veisi mukanansa ihan vahingoissa,mutta onhan se myös uljas, vapaa ja mahtava. Kauempaa katseltuna varsinkin. Ja onhan meri kaunis, kun auringon punainen pallo uppoaa siihen illalla. Luonto - se kai se juttu on.

kallioiden ihanuus

Missä tän kaverin juuret on=

tuolla mekin uitiin

kuuluisa majakka

Şilestäkin pääsee takaisin Istanbuliin :)

Toivottavasti ette hyljänneet tauon aikana ja takia minua. Täällä taas.