Vauhdikas päivä - normipäivä

Lauantaina oli taas sellainen päivä että mietin, miten jotkut muut ihmiset hoitaa tän elämän. Ihailen niitä sellaisia ihmisiä, joita myös ystävissäni on, joiden elämä tuntuu aina olevan rauhallisesti eteenpäin soljuvaa noin niinkuin 90% ajasta.

Tiedättehän tekin heidät - vai oletko itsekin sellainen? Heillä tuntuu olevan aina riittävästi aikaa hoitaa lupaamansa asiat - ennen kun vieraat tulevat he hymyilevät onnellisina ja pöytä on katettu, kynttilät on jo sytytetty - tavarat on aina tallella, kalenteri huolella täytetty jne.jne.

Itsehän kuulun siihen sakkiin, joka iloisesti lupailee ja haluaa olla mukana monessa - okei, olen jo jonkunlaiset rajat löytänyt, mutta aikapositiivisuus on ongelmistani yksi. On niin hauska olla mukana monessa, kyllä mä nyt ehdin ja pystyn - kyllä se siitä. Venytän yöunista tai jostain sitten tai jostain, mutta jotenkin ne aina sujuu. Kurjaa on, kun sivulliset joutuvat tähän matalalentooni mukaan, mutta onneksi en tunnu kuitenkaan olevan ainoa. En ole ainoa, jonka mielestä on kesätöissä ihan ok tehdä väsyneille alaisille virkistyspäivää yöllä neljään (ja sitten tarvitsisi itse kirjaimellisesti virkistyspäivän) ja jos on illalla menossa myöhään niin aamuksi ehtii vielä leipoa (siinähän on kaksi vaihtoehtoakin, joko iltayöstä tai aamuyöstä)

lounasseuraa

No, lauantaille oli sitten tällainen suunnitelma: aamulla rauhallinen viikonloppuaamupala kämppiksen kanssa, siivoaminen loppuun (enää imurointi, keittiö, vessa, pölyt ja lakanoiden laitto tuleville vieraille ja omien kamojen muutto toiseen huoneeseen kun luovutin omani heille) ja korttien teko päivän synttärisankareille. Sitten aamupäivästä hakemaan suomesta tullut tärkeä paketti DHL:ltä ja sieltä synttäreille ja synttäreiltä kentälle vastaan niitä vieraita. Tämä kaikki siis suoritettava Istanbulin liikenteessä raahaten isoa orkideaa mukanaan synttäreille asti.

Aamun ohjelmasta rauhallinen aamupala oli helpoin osuus ;) Siivoaminenkin vielä meni tässä kolmenkymmenen vuoden rutiinilla, vaikka vähän hyydyttikin. Korttien tekemisessä alkoi jo vähän piiputtaa - kävi se perinteinen. Ohjelma, jolla aina kuvista kortit teen oli JUURI NYT päättänyt päivittää itsensä ja toimi eritavalla kuin ennen. Aikaa oli niin paljon että päätettiin ottaa taksi ja orkidea ja lahjat ja ne kortit ja lähteä ensin sinne synttäreille. Siellä olikin jo muitakin vieraita, lahjottiin lapsia ja kielikoulun läpäissyttä ystävää ja saatiin herkkuruokaa.

koristekirsikka?

sumua Istanbulissa

täällä pitäisi näkyä mm.Sultan Ahmetin silhuetti, mutta oli vain sumua

Pikapyrähdyksen jälkeen piti ottaa nopsasti taksi ja hilpaista sinne DHL:n konttorille, mutta nopsa hilpaisu joskus ainakin Istanbulissa muistuttaa pitkäveteistä matkaa, joka ei meinaa edes päästä alkuun. Taksia ei heti löytynyt "lennosta" ja mentiin taksiasemalle - osoittautui virheeksi. Siellä oli työmiehiä enemmän kuin takseja (0 taksia ja 4 työntekijää). Pian piti tulla luotettavan kuskin "se on hyvä poika, sillä on partakin" Partahan on ihan TOP3 ominaisuuksia, kun hyvästä ja luotettavasta taksikuskista puhutaan. 5 minuutin odottamisen jälkeen tarjottiin teet ja haettiin kaikki loputkin työntkeijät puhumaan ulkomaalaisten kanssa 10 min. kohdalla kysyttiin jo molemmilta että oltaisko naimisiin menossa ja järjestettäiskö lippuja eurooppaan ja mä taas kysyin että koskakohan tulee taksi, kuulemma ihan just. 15 min.kohdalla sanoin että kohta lähden etsimään muun taksin, etten kohta enää ehdi mihinkään. Sitten taksi kaartoikin jo pihaan ja vielä ennen lähtöämme ehtivät rahasta railakkain sanakääntein tapella, päästiin matkaan ja niin suhattiin 120km/h motarilla, paketti löytyi ja samaa vauhtia jatkettiin rantaan, metroon ja täpötäydessä metrossa kauhukahvoissa roikkuen taittui matka kentälle.

Kentältä löytyi ihana kummityttö isänsä ja äitinsä kanssa ja taivalsimme metrolla ja taksilla kotiin. Olen nyt saanut pari päivää olla ihan kummitätinä, ollaan kuunneltu lasten musiikkia, oltu ostarilla ja syömässä, olen saanut pusuja ja ylävitosia ja ostinpa hello kitty-heliumpallonkin kauppakeskuksesta (okei, eihän 1,5v siitä paljon ymmärrä mutta silti :) )

Vaikka olisi toisaalta kiva olla hillitympi ja "asiat on ihan järjestyksessä"tyyppi niin en kuitenkaan haluaisi luopua siitä kaikesta, mitä ehdin ja koen ja näen tällä tyylilläni - vaikka ihan vähän voisin kallistua sinne jämptiyden puolelle lisääkin... ;)

Kunhan kysyin - kulttuurieroista

Kynnys puuttua tai osallistua toisten asioihin on täällä Turkissa Suomea ja ehkä koko Pohjois-Eurooppaa matalampi. Minulla on uudet kämppikset tässä, eivätkä vielä puhu käytännössä yhtään turkkia. Opetin kadulla kävellessämme toiselle mitä sanoa minibussissa, kun haluaa jäädä pois jne. Edellämme kulkenut rouva pysähtyi, liittyi meidän seuraan ja alkoi jutella. Mistä olette kotoisin? Onko hän tyttäresi? (ei ole ;) ) Mitä kieltä puhutte? Siinä sitten juteltiin rouvan kanssa kulkiessamme.

Samana päivänä myöhemmin kuljeskelin yksin kaduilla ja pysähdyin ottamaan kuvaa, muistaakseni jotain yksityiskohtaa kadunvarren talosta. Samaa katua käveli äiti pienen tyttärensä kanssa. Nainen alkoi neuvoa, mistä löytyisi hänen mielestään parempi kuvakulma jne.

miten tämä pitäisi kuvata?

tämä taas on söpö mistä kulmasta vaan

Ei minulla nyt hirveän hyvä mielikuvitus kyllä olekaan, mutta en oikein voi kuvitella että tuo tapahtuisi Suomessa. Minä en ole tämän "pakolaisaallon" aikana asunut Suomessa. En tiedä kysyttäisiinkö heiltä tällaisia ystävällisiä kysymyksiä keskustelun aloittamiseksi Suomessa nykyään, mutta kantasuomalaiset ei kyllä toistensa ajatustenvaihtoon paljon kadulla taida puuttua.

Suomessahan puuttumiskynnys onkin toki rakennettu niin suureksi, että edes suvun tai ystävien kohdalla sitä on joskus vaikea ylittää, vaikka tarvekin voisi olla. Aikuiset ihmiset tietysti päättäköön itse asioistaan, mutta joskus sitä käytetään syynä vähän liiankin paljon. Eihän sitä uskalla toista eikä ainakaan omasta mielestään parempaa kuvakulmaa ehdottaa edes kaverille tai ystävälle - saati sukulaiselle. "Mikä se luulee oikein olevansa?" "Noinko huonona kuvaajana se mua pitää?" Loukkaantumisen jaloa taitoa kun on sukupolvesta toiseen harjoiteltu, se sujuu jo aivan heittämällä.

lähimoskeijaa

Juuri juteltiin muutaman turkkilaisen ystävän kanssa aamupalalla muun muassa kulttuurieroista sekä myös siitä, onko erot aina kulttuurista johtuvia vai kuitenkin myös henkilöstä riippuvaisia... Mutta yleensä ottaen suomalaiset ja muutkin esim. Pohjois-Eurooppalaiset eroavat toki turkkilaisista. Jännä oli kuulla, mitä eroja he itse olivat huomanneet, joillain oli enemmän kokemusta ei-turkkilaisista joillain vähemmän. "Turkkilaiset ei suunnittele, mitä tekevät huomenna, mutta esim. suomalaiset katsoo kalenteria kun sopivat kyläilyä." Olen samaa mieltä!! Tämä ero on kyllä selkeä. Monet turkkilaisetkin saattavat tulla palavereihin ajoissa tai tehdä jotkut sovitut viralliset jutut ajoissa (ei kaikki, mutta ei kaikki suomalaisetkaan), mutta ystävien kanssa vietetyn ajan aikatauluttaminen ei kuulu tapoihin. Mennäänkö  syömään kahden viikon päästä lauantaina klo 19.30? :D Kuulostanee suomalaisen korviin ihan normaalilta, mutta ei niinkään täkäläisille. Siinä sitten koittaa elää jotenkin omannäköistään elämää niin, ettei tarpeettomasti loukkaisi paikallisia ystäviäänkään.

Yksi ystäväni sanoi myös, että turkkilaisista tulee nopeammin läheisiä, kuin eurooppalaisista, tässä tosin oli eriäviä mielipiteitä ja tultiin kai siihen lopputulokseen että persoona ja tilanne vaikuttaa myös paljon, ei pelkkä kulttuuri ja kansalaisuus. Jotkut sanoo, ettei aikuisena enää saa läheisiä ystäviä. Oli aika, kun olin samaa mieltä, en oikein kyllä enää. Okei, onhan se erilaista kun opiskelija-aikoina, kun kaikki oli samassa elämäntilanteessa. Työelämässä Suomessa ehkä tutustuikin hitaammin, mutta nyt taas on tämä "kaikki samassa elämäntilanteessa-vaihe", joka yhdistää sekä ulkosuomalaisia täällä että myös muita expatriaatteja. Istanbul on aika hyvä yhdistävä tekijä ihmisille :) Tosin eihän se tarkoita läheistä ystävyyttä aina, mutta monesti se tarkoittaa tukea, neuvoja, luottamusta, kummallisten asioiden kaipaamista, paikallisten outouksien ihmettelyä... Joidenkin kanssa tietysti nopeammin tai hitaammin kehittyy myös ystävyys - olen sitäkin saanut todistaa :)

Tämäkin on kai sitä ulkosuomalaisen elämän herkkua, vaikka joskus maistuukin enemmän suolakurkulta. Iloa uusiin ihmisiin tutustumisesta, haikeutta eroista, surua siitä ettei ole kaikkien kanssa yhtä aikaa ja iloa taas siitä elämän rikkaudesta, jota saa maistaa. Elämänmakuista elämää <3

Luulin viimeiseksi. (Unescon perintökohdepäivitys 1)

Olen luullut pitkään, että Süleymaniyen moskeija on viimeinen Istanbulin Unescon maailmanperintökohteista, jota en ole nähnyt. Tiesin (tai siis luulin), että se ympäristöineen on Hagia Sofian, Hippodromin, Topkapın ja Yerebatan sarayın lisäksi Unescon listalle päässeitä kohteita Istanbulissa. Rupesin Süleymaniyen reissulta kotiuduttuani katsomaan listaa tarkemmin ja sieltähän löytyi vielä lisäkohteita, listalla Istanbul on mainittu vaan laajasti otsikolla Historical Areas of Istanbul Vieläkin on nyt siis muutama moskeija käymättä ja Hippodrom on myös vähän huonosti kuvattuna. Şehzaden moskeijasta en ollut edes kuullut ja toinenkin zeyrek moskeija oli tuttu vain nimellä ajalta ennen moskeijaksi muuttamista. Pieni Hagia Sofia oli sentään listalla, jonne pitäisi mennä, vaikken tiennytkään sen olevan myös Unescon listalla.

Ehkäpä kooste näistä kaikista täytyy sittenkin tehdä vielä myöhemmin, mutta otetaan tänään esittelyyn viimeiseksi luulemani Süleymaniyen moskeija. Tiedättekö sen tunteen, kun on joskus vaikea päättää, kummasta virkistyisi enemmän kotiin jäämisestä kirjoineen ja muineen vai kotoa pois lähtemisestä ja siinä tasapainoilee. Tänään sitä arvoin, mutta koska tälle päivää oli innokasta retkiseuraa ja sään piti olla huomista parempi, päätettiin lähteä valloittamaan se "viimeinen kohde".

Lonely Planetin ohjeen mukaan se sijaitsee lähellä suurta basaaria ja toki emme pystyneet vaan ohittamaan sitä, vaan piti hieman harhailla sen kutsuvilla kujilla. Muistin, miksi en yhtään pidä siitä, sen tunkeilevista kauppiaista, kalliista hinnoista, tunteesta että eksyn välittömästi sen kaduille. Muistin myös, miksi tykkään suuresta basaarista, kauppiaista, joiden kanssa tinkimiseen turkkini riittää mainiosti, kauniista huiveista, pyyhkeistä ja lampuista joita katsella ja tykkäänpä niistä kapeista kaduista ylämäkineen ja alamäkineenkin. :) (mutta terve terve-huudoista en tykkää vieläkään)

oi kuinka kauniita lasinvärisiä lamppuja :D

Kartan avulla harhailimme kohti moskeijaa. Sinne kuljettavat sivukadut olivat sivukatujen tapaan kiehtovia ja ansaitsivat jo itsessään palkintoja ja listasijoituksia. Kaduilla on elämää. Joku vetää perässään valtavaa kuormaa myyntiartikkeleita ja toinen vieressä kulkija pitää taakkaa pystyssä. Nuoret naiset kulkevat huiveissaan ja takeissaan käsi kädessä hymyillen ja jutellen - ehkäpä samoista asioista, mistä nuoret naiset kaikkialla. Vanhat parit kävelevät jo hieman keinuen mäkiä alas ja ylös. Kauppiaat huutelevat juuri heidän kebabinsa tai lahmacuninsa olevan parempaa kuin naapurilla. 

hämmentävä laatikko sivukadulla

Sieltä kulman takaa ja ylämäen päältä se moskeijakin löytyi, jota etsimme. Sisääntuloväylälle parkkeerasimme ja katsottiin että mitäs se Lonely Planet nyt kertookaan tästä, että oliko joku muukin syy tulla tänne kuin sijoituksensa Unescon listalla ja että onko jotain perusteita että se on päässyt sinne arvokkaalle listalle.

Süleymaniyen moskeija ei suinkaan ole suurin ottomaaniajan moskeijoista, mutta yksi upeimmista ja koska se on rakennettu korkealle yhdelle Istanbulin kukkuloista se hallitsee maisemaa kultaiselta sarvelta katsottuna. Se on ottomaaniajan tärkeimmän arkkitehdin Mimar Sinanin rakennuttama ja arkkitehti itse on halunnut hautansa juuri tämän moskeijan suojaan. Moskeijaa on rakennettu vuosien 1550-1557 välillä ja luonnollisesti se on matkan varrella kohdannut tuhoutumista ja rapistumista kuten myös remppaa ja kohentamista.

Moskeijan pihalla on terassialue, josta oli kyllä kirjan esittelyn mukaiset tai hienommatkin näkymät, tosin ilma ei ollut paras mahdollinen, mutta toisaalta kirkkaalla auringolla ei myöskään saa hienoja kuvia. Unescon kohteeksi tuo moskeija on valittu myös poikkeuksellisen laajojen ja hyvinsäilyneiden ympäröivien rakennusten: koulu, sairaala, kaupat jne. vuoksi. Nyt joissain niistä olisi ollut hyvä teepaikka, mutta ei nyt tällä erää menty. 

miten tuo koira oli tuonne päätynyt?

Sisällekin ennätettiin. Minä olen käynyt jo useamassa moskeijassa, eikä tämä ehkä hätkähdyttänyt kauneudellaan, kuten vaikka sininen moskeija ensivisiitillä, mutta yksinkertaisuudessa ihan viehättävä. Kauneinta oli mielestäni ihan se ympäristö maisemineen. Sisälle moskeijaan päästyämme alkoi satamaan ihan kunnolla, joten lähikatujen katselu jäi pois ohjelmastamme, vaan menimme suoraan syömään. 

Helmistä polttopuiksi - tuntemattomista tutuiksi.

Edellinen juttu päättyi kauniille tielle matkalla Plovdivista pieneen Peshteraan. Peshteran keskusta on kaunis ja jopa ihan suloinen pikkukaupungin keskusta, auringonpaiste tekee sillekin terää :) Ihmiset istuskelivat ravintoloiden ja kahviloiden terassilla auringon nostaessa lämpötilat jo +15 lämpimämmälle puolelle. Peshterasta olen kertonut tulevasta muutosta täällä ja helmien teosta täällä sekä  täällä ja elämäni toisesta reissusta sinne täällä

Peshterassa, kuten monissa muissakin Bulgarian kaupungeissa asuu itsensä Millet-turkkilaisiksi esittelevä kansa. Tarkkaa määrää ei taida kukaan tietää, mutta heitä on Bulgariassa noin 800 000 ja Peshteran pikkukaupungissa noin 3000-4000. Jotkut tutkijat ovat sitä mieltä, että he ovat alunperin romaneja, jotkut taas toista mieltä ja jo äidinkielensä turkin perusteella "luokittelee" heidät turkkilaisiksi. Itse he löytävät identiteettinsä käsitykseni mukana juurikin turkkilaisuudesta eikä niinkään romanien parista. Vaikka heidän äidinkielensä on turkki, läheskään kaikki eivät äidinkieltään osaa juuri lukea eikä kirjoittaa. Koulut käydään bulgariaksi, eikä kouluista löydy tukea turkin opiskeluun. Bulgariassa ja turkissa kun käytetään vielä eri kirjaimiakin. Tuntuu aika epäreilulta, että vielä 2010-luvun Euroopassa on noinkin iso kansa, joka ei saa käydä kouluaan omalla äidinkielellä tai edes toisena kielenä sitä koulussa opiskella.

Kieli on vain yksi niistä asioista, joiden suhteen he elävät syrjittyinä. Bulgaria on yhdessä Romanian kanssa EU:n köyhimpiä maita ja työttömyys ja matala palkkataso on ongelma myös nk. kantaväestön keskuudessa. Niinkuin muuallakin usein, niin myös Bulgariassa vähemmistöjen asema on vielä keskiarvoa heikompi myös työmarkkinoilla. Liian usein olen saanut kuulla tarinoita työttömyydestä, maksamattomista palkoista ja lähdöstä työn perässä Saksaan ja Ranskaan. Kaikkien kohdalla lupaukset työstä eivät olekaan toteutuneet ja niin he ovat kielitaidottomina irti niin tärkeästä suku- ja ystäväverkosta ja ilman työtä.

Työttömyys on aina pitkäänjatkuessaan asia, joka vaikuttaa laajasti koko ihmisen elämään, perheeseen ja sukuunkin. Maassa, jossa virallisen sosiaalisen avun verkosto ei ole esim. suomalaisella tasolla, on tilanne vielä heikompi. Sosiaalitoimistosta tai kelasta ei apua heikkoon tilanteeseen juuri saa ja jos sairasvakuutusta ei ole varaa maksaa, ei edes terveydenhoito ole kaikkien ulottuvissa. Virallisen sosiaalisen avun sijasta sukulaiset ja ystävät kyllä koittavat ehkä auttaa toisiaan, mutta entä kun sekään ei riitä.

Tällaisiin tilanteisiin on aikoinaan kehitelty Peshteran koruprojekti ja minä saan olla iloinen siitä, että saan olla tässä mukana. Olen juuri tullut tämän vuoden opetusreissulta Peshterasta. Korumallit on suunniteltu pääosin ulkomaalaisvoimin, mutta paikalliset ystävät - edellisen jutun sisarukset - ovat antaneet kommenttinsa ja yksityiskohtia on hiottu isommallakin porukalla. Selvää lienee, ettei projektilla ole kaikki pystytty auttamaan, eikä antamaan toivoa koko kansalle, mutta se ei ole syy siihen, ettei pitäisi tehdä edes jotain. Yhden tai muutaman auttaminen on ehdottomasti parempi, kuin jäädä siihen epätoivoon, että tilanne on niin paha ettei sitä edes muutaman suomalaisen sisukkaan naisen voimin muuteta. Toivon ja uskon myös siihen, että hyvä voi lähteä kiertämään. Apua saanut ja elämäänsä vähän valonpilkahdusta löytänyt voi ehkä antaa omastaan toiselle jonain päivänä.

Jo korujen tekeminen on auttamista, niitä saa tehdä monen kotia lämpimämmässä huoneessa, siellä on mukavaa juttu- ja nauruseuraa ja yhdessä juodaan vielä teetä ja kahvia ja onpa sinne aina suklaata tai keksejäkin ilmaantunut. Kerroin vieressäni helmiä nauhaan pujottelevalle vanhemmalle rouvalle, "Ruusulle", että minulta kysytään joskus että mitä korut tarkoittavat Peshterassa. Hän ihmetteli hetken, että mikä kysymys se sellainen nyt on ja sitten puhkesi puhumaan. Korut auttavat selviämään etenkin vaikeista talvikuukausista, jolloin normaalin elämän menojen lisäksi tarvitaan myös lämmityspuita ja monestihan sairastelutkin lisääntyvät talvikuukausina. "Ruusu" kertoi hetkeksi vakavoituen, että talvet olisivat vielä vaikeampia ilman koruja ja niistä saatavaa apua. Hänen matkansa kotoa korujen tekoon on paikoin jyrkkä ja hankala - asuvathan ystävämme Rhodope-vuoren rinteessä. Se ei kuitenkaan haitannut tahtia, vaan joka päivä hän tuli sovittuna aikana iloiten tervehtien paikalle ja istui pöytään ja aloitti hommat. Tottuneesti hän laski helmet, laittoi valmiiksi kulhoon oikean määrän ja alkoi pujotttelemaan paikoilleen. Uskallan väittää, että tällaisia tarinoita on muitakin.

Nuorten pöydässä on toiset puheenaiheet, siellä puhutaan kuuluisista laulajista ja näyttelijöistä, kuten asiaan kuuluukin :D Siellä pohditaan myös opiskeluja, mitä peruskoulun jälkeen? Töitä pitäisi jostain saada sanoo nuori mies, joka meidän reissumme aikana oli jo muuttamassa Saksaan yhtäkkiä ja yllättäen. Siellä olisi ehkä tarjolla niitä paljon kaivattuja töitä, mutta sitten jäisi kesken peruskoulukin. Toiset nuoret jo surivat kaverin lähestyvää muuttoa. Toisiin ajatuksiin oli kuitenkin tultu perhepiirissä ja vielä hän ainakin nyt jäi tutuille jyrkille kaduille ja tuttuun sakkiin ja omaan kouluun, mutta kuinka kauaksi aikaa? Valitettavasti tilanne Bulgariassa tuntuu olevan sellainen, että kynnelle kykenevät pyrkivät pakkaamaan kamansa ja lähtemään.

iltapäivän aikaansaannokset

Mainitsemistani sisaruksista vanhin on opiskelemassa turkin ja bulgarian opettajaksi yliopistossa. Hän kertoi, että heidän luokallaan on muitakin millet-nuoria ja muutenkin suuri osa opiskelijoista puhuu äidinkielenä turkkia. Luulisi, että tällaiselle kaksoistutkinnolle olisi käyttöä ja erityisesti, kun neito puhuu sujuvasti molempia kieliä, mutta hän sanoi että töiden löytäminen voisi olla haastavaa ja palkka sellainen, ettei sillä pärjää. Mitä siitä pitäisi ajatella ja mitä sanoa? Onneksi ei olekaan tehtäväni ehkä kannustaa lähtemään tai houkutella jäämään, vaan saa kulkea rinnalla ja miettiä, eikä ratkaisujen aikakaan ole ihan vielä. Ihmisten lähteminen näkyy konkreettisesti katujen ja talojen tyhjenemisenä ja heidän alueensa koulun tyhjentymisenä. Nuoret ja nuoret perheet lähtevät ja kujille ja pihoille jäävät vain vanhukset.

Ajattelen kuitenkin, että pääsääntöisesti ihmisten auttaminen heidän omalla seudullaan, oman kielen parissa, omissa ympyröissä ja elämän mahdollistaminen siellä, on järkevää. Se on yksi syy, miksi näen koruprojektinkin niin järkevänä ja miksi olen valmis yrittämään auttaa. Tietysti pitäisi pystyä vaikuttamaan myös suurempiin rakenteisiin, että oikeasta tehdystä työstä saataisiin palkka ja että työpaikan saantiin ei vaikuttaisi äidinkieli tai hieman valtaväestöstä poikkeava ulkonäkö. Mutta ainakaan juuri nyt minulle ei ole sellaista taikasauvaa annettu, mutta voin ja haluankin tehdä sen, mitä omalta paikaltani voin.

Kun ihmisiin ja heidän tarinoihinsa tutustuu, kun pääsee jakaaman pienen palan arkea, nauramaan ja suremaan, kertomaan vitsejä ja puhumaan vakavia, ihastelemaan samaa tähtitaivasta ja jakamaan keittiön yhdessä, ei ole enää väliä tutkijoiden näkemyksillä eivätkä he ole enää yksi nimi "syrjittyjen vähemmistöjen listalla". Sanalle listassa on tullut kasvot ja persoona. Eikä heitä myöskään voi enää nähdä "avun kohteena" vaan ihmisinä, joita mielelläni autan, jos vain jotain osaan ja voin ja yhdessähän tätäkin tehdään.

Niin tuli tälläkin reissulla aika sanoa taas hyvästit. Ystävien kodissa rätisi uudessa takassa tuli, hellan päällä paahtuivat leivät ja ulkona grillissä makkarat kaikille. Vaikka elämä on monella tapaa erilaista, kuin mihin olen tottunut, on ystävyydessä silti paljon myös samaa. Jotkut laitteli yhdessä ruokaa ja juteltiin, teinit pelasivat toisen huoneen puolella, huonoille jutuille naurettiin, välillä puhuttiin vakavampia. Görüşürüz! Nähdään!

Bulgariaa ja muutoksia.

Terveisiä reilun viikon reissusta Bulgariasta. Niinkuin jotkut ehkä muistaa, minun piti näihin aikoihin olla kovaa vauhtia jo muuttamassa sinne. Asiat nyt eivät aina mene ihan, kuten suunnittelisi, ei tälläkään erää. Todennäköisesti ja toivottavasti  pääsen lähitulevaisuudessa pakkaamaan kamojani kasaan ja siirtymään tuonne Euroopan Unionin puolelle Bulgariaan, mutta muutamia asioita pitää vielä minusta riippumattomista syistä selvitellä. Eipä tässä hätää ole, odottelen omassa kotonani ihanassa Istanbulissa ja auttelen sinne Bulgarian puolelle esim. koruprojektissa, kuten ennenkin. Siitä juttua esim. täällä

Menin ensin linja-autolla Istanbulista Plovdiviin, jossa olin yön ystävieni, kahden ihanan nuoren naisen - sisarusten - kodissa. Tehtiin - tai oikeastaan minulle tehtiin - ruokaa, juteltiin ja hengattiin somessakin :) Katsottiin korut vielä kertaalleen läpi, he ovat tehneet niitä paljon useammin kuin minä, onhan koruprojekti ollut olemassa lähes heidän lapsuudestaan saakka.

Nuorempi lähti aamulla kouluun aikaisin ja yliopistoa käyvän jätin rauhassa lukemaan iltapäivällä olevaan tenttiin ja lähdin itse kiertelemään Plovdivia. Sanoin ohjeen mukaan taksikuskille haluavani keskustaan. Kuljettaja jätti minut johonkin puiston reunalle. Hän ymmärsi hieman turkkia ja tarkistin, että tämäkö on keskusta? Siitä se kuulemma löytyisi, jos vasemmalle kääntyisi. No, kävelykatua ja sen semmoisia en nähnyt, mutta minulla oli aikaa ja kamera, niinpä käveleskelin siellä ja jossain vaiheessa kyselin vähän ohjeita ohikulkevilta ja karttakin löytyi ja lopulta se paikka, jossa piti kohdata koululta tullut ystäväiseni.

Plovdivissa oli ollut kovat pakkaset ja lunta ja nyt melko yhtäkkiä olikin +15 astetta lämmintä. Se teki ilmasta hauskan ja toi kivan erilaisen valon kuviin.

tiellä kulkija

en käynyt, mutta näytti houkuttelevalta

Plovdiv on yksi Euroopan ja koko maailman vanhimmista kaupungeista, jotka ovat olleet koko ajan asutettuja. Sieltä on löytynyt merkkejä asutuksesta jo noin 6000-luvulta eKr, pysyvää asutusta alueella on ollut ainakin jo 4000-luvulla ennen ajanlaskun alkua. Luonnollisesti kaupunki on ollut useiden eri hallitsijoiden vallan alla. Ottomaanit valloittivat Plovdivin vuonna 1364 ja vuoteen 1382 saakka se toimi alueensa pääkaupunkina ennen Sofiaa, joka on Bulgarian pääkaupunki edelleen. Ottomaanivallan aikana Plovdiv oli mm. Konstantinopolin (=Istanbul) ja Tessalonikan ohella alueen kaupan keskuksia. Vuonna 1878 Plovdiv vapautui ottomaanien vallasta. 

Plovdivin arkkipiispa, josta myöhemmin tuli Bulgarian patriarkka, on tunnettu siitä, että hän pelasti 1500 juutalaista joutumasta keskitysleireille vuonna 1943.

hauska puisto

Keskustan löytymisen huomasi muun muassa siitä, että toinen toistaan kutsuvampia kahviloita tuli vastaan. Plovdiv on Bulgarian toiseksi suurin kaupunki ja vuonna 2015 sen väkiluku oli noin 350 000. Se on oman alueensa pääkaupunki ja on kiistatta alueensa taloudellinen, koulutuksellinen ja kulttuurinen keskus. Plovdiv sijaitsee Maritsa-joen penkereillä ja se on rakennettu seitsemälle kukkulalle ja joskus sitä sanotaankin seitsemän kukkulan kaupungiksi.

Plovdivissa on monia hyvinsäilyneitä ja taidolla entisöityjä antiikinajan kohteita, joita toivottavasti joskus pääsen kuvaamaan ja esittelemään teillekin paremmin. Plovdivin vanha kaupunki on ollut jopa ehdolla Unescon maailmanperintökohteeksi, mutta ei sitä asemaa ainakaan vielä ole saanut.

Turistiaamun jälkeen lähdettiin vanhaan kunnon korukauppaan ostamaan viimeiset helmet seuraavana päivänä alkavaa korujen opettelua varten. Haettiin tentin lopettanut ahkera opiskelija myös samaan autoon ja ajeltiin pienten kylien ja mahtavien vuorimaisemien (ei nyt mitään Alppeja, mutta tosi kauniita) läpi noin 45 kilometriä lounaaseen Peshteran pikkukaupunkiin, josta myöhemmin lisää.