kalabaliikkia

kalabaliikkia

perjantai 12. helmikuuta 2016

Luulin viimeiseksi. (Unescon perintökohdepäivitys 1)

Olen luullut pitkään, että Süleymaniyen moskeija on viimeinen Istanbulin Unescon maailmanperintökohteista, jota en ole nähnyt. Tiesin (tai siis luulin), että se ympäristöineen on Hagia Sofian, Hippodromin, Topkapın ja Yerebatan sarayın lisäksi Unescon listalle päässeitä kohteita Istanbulissa. Rupesin Süleymaniyen reissulta kotiuduttuani katsomaan listaa tarkemmin ja sieltähän löytyi vielä lisäkohteita, listalla Istanbul on mainittu vaan laajasti otsikolla Historical Areas of Istanbul Vieläkin on nyt siis muutama moskeija käymättä ja Hippodrom on myös vähän huonosti kuvattuna. Şehzaden moskeijasta en ollut edes kuullut ja toinenkin zeyrek moskeija oli tuttu vain nimellä ajalta ennen moskeijaksi muuttamista. Pieni Hagia Sofia oli sentään listalla, jonne pitäisi mennä, vaikken tiennytkään sen olevan myös Unescon listalla.

Ehkäpä kooste näistä kaikista täytyy sittenkin tehdä vielä myöhemmin, mutta otetaan tänään esittelyyn viimeiseksi luulemani Süleymaniyen moskeija. Tiedättekö sen tunteen, kun on joskus vaikea päättää, kummasta virkistyisi enemmän kotiin jäämisestä kirjoineen ja muineen vai kotoa pois lähtemisestä ja siinä tasapainoilee. Tänään sitä arvoin, mutta koska tälle päivää oli innokasta retkiseuraa ja sään piti olla huomista parempi, päätettiin lähteä valloittamaan se "viimeinen kohde".

Lonely Planetin ohjeen mukaan se sijaitsee lähellä suurta basaaria ja toki emme pystyneet vaan ohittamaan sitä, vaan piti hieman harhailla sen kutsuvilla kujilla. Muistin, miksi en yhtään pidä siitä, sen tunkeilevista kauppiaista, kalliista hinnoista, tunteesta että eksyn välittömästi sen kaduille. Muistin myös, miksi tykkään suuresta basaarista, kauppiaista, joiden kanssa tinkimiseen turkkini riittää mainiosti, kauniista huiveista, pyyhkeistä ja lampuista joita katsella ja tykkäänpä niistä kapeista kaduista ylämäkineen ja alamäkineenkin. :) (mutta terve terve-huudoista en tykkää vieläkään)


oi kuinka kauniita lasinvärisiä lamppuja :D

Kartan avulla harhailimme kohti moskeijaa. Sinne kuljettavat sivukadut olivat sivukatujen tapaan kiehtovia ja ansaitsivat jo itsessään palkintoja ja listasijoituksia. Kaduilla on elämää. Joku vetää perässään valtavaa kuormaa myyntiartikkeleita ja toinen vieressä kulkija pitää taakkaa pystyssä. Nuoret naiset kulkevat huiveissaan ja takeissaan käsi kädessä hymyillen ja jutellen - ehkäpä samoista asioista, mistä nuoret naiset kaikkialla. Vanhat parit kävelevät jo hieman keinuen mäkiä alas ja ylös. Kauppiaat huutelevat juuri heidän kebabinsa tai lahmacuninsa olevan parempaa kuin naapurilla. 

hämmentävä laatikko sivukadulla
Sieltä kulman takaa ja ylämäen päältä se moskeijakin löytyi, jota etsimme. Sisääntuloväylälle parkkeerasimme ja katsottiin että mitäs se Lonely Planet nyt kertookaan tästä, että oliko joku muukin syy tulla tänne kuin sijoituksensa Unescon listalla ja että onko jotain perusteita että se on päässyt sinne arvokkaalle listalle.

Süleymaniyen moskeija ei suinkaan ole suurin ottomaaniajan moskeijoista, mutta yksi upeimmista ja koska se on rakennettu korkealle yhdelle Istanbulin kukkuloista se hallitsee maisemaa kultaiselta sarvelta katsottuna. Se on ottomaaniajan tärkeimmän arkkitehdin Mimar Sinanin rakennuttama ja arkkitehti itse on halunnut hautansa juuri tämän moskeijan suojaan. Moskeijaa on rakennettu vuosien 1550-1557 välillä ja luonnollisesti se on matkan varrella kohdannut tuhoutumista ja rapistumista kuten myös remppaa ja kohentamista.


Moskeijan pihalla on terassialue, josta oli kyllä kirjan esittelyn mukaiset tai hienommatkin näkymät, tosin ilma ei ollut paras mahdollinen, mutta toisaalta kirkkaalla auringolla ei myöskään saa hienoja kuvia. Unescon kohteeksi tuo moskeija on valittu myös poikkeuksellisen laajojen ja hyvinsäilyneiden ympäröivien rakennusten: koulu, sairaala, kaupat jne. vuoksi. Nyt joissain niistä olisi ollut hyvä teepaikka, mutta ei nyt tällä erää menty. 
miten tuo koira oli tuonne päätynyt?








Sisällekin ennätettiin. Minä olen käynyt jo useamassa moskeijassa, eikä tämä ehkä hätkähdyttänyt kauneudellaan, kuten vaikka sininen moskeija ensivisiitillä, mutta yksinkertaisuudessa ihan viehättävä. Kauneinta oli mielestäni ihan se ympäristö maisemineen. Sisälle moskeijaan päästyämme alkoi satamaan ihan kunnolla, joten lähikatujen katselu jäi pois ohjelmastamme, vaan menimme suoraan syömään. 







12 kommenttia:

  1. Upeat maisemakuvat sielta terassilta!!!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Kannatti kyllä käydä siellä kurkkimassa, onneksi ehdittiin juuri ennen sadetta!

      Poista
  2. Hienoja kuvia , jälleen kerran. Kävin moskeijassa asuessani Malesiassa. Meidän parvekkeen edessä oli yksi sinikattoinen moskeija. Se taianomainen rukousääni herätti joka aamu...Kun muutin tänne,niin hetken jotain puuttui....

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi taianomainen kutsu :D Mä aina kesällä meinaan herätä, kun nukun ikkuna auki, mielellään jättäisin heräämättäkin, jos saisin päättää :D

      Poista
  3. Olipa ihanat kuvat todella sieltä terassilta! Oma Unesco-projektini on jumittunut paikoilleen ja tämä postaus olikin hyvä muistutus, kiitos siitä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Mä katselin eilen sitä listaa ja mietin, mitä seuraavaksi Istanbulin jälkeen. Monikin Turkin kohteista houkuttelis!

      Poista
  4. Kaunis moskeija,kiitos esittelystä,ja upeasti näkyy sieltä kaupunkia:)

    VastaaPoista
  5. Siinä on lähellä yksi sellainen ihan hauska ravintolakin. Ei mitän pyörryttävän hyvää ruokaa, mutta sellaista ottomaani-ideaa sisäpihalla. Olipas nyt tosi selkeästi kerrottu:). Hauskat kujat kuitenkin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aa, muistatko yhtään nimeä tms.? Hauskoja kujia olisi ollut hauska päästä vaeltelemaan, mutta kaatosade yllätti. Löydettiin alle 10 liiralla poikkeuksellisen hyvä kuzu şiş dürümit, eli ei huono :D

      Poista
  6. Voi että näitä kuvia! Kiitos ihanasta blogista!
    Jätettiin Istanbul jouluna ja suunnattiin Kaakkois-Aasiaan, eli ei edes takaisin Suomeen, joten Istanbulin ikävä on tullut ihan yllätyksenä - ikävä on kova, ja usein. Mä siis kaipaan jopa Turkin kielen puhumista! En ole varma parantaako vai pahentaako tilannetta se, että monesti kyyneeleet silmissä katselen täältä kuvia Istanbulista... Miten voikin kaupunki, joka ajoi välillä (usein) hulluuden partaalle, tulla niin rakkaaksi!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Istanbul osaa kyllä sekä ajaa hulluuteen että olla IHANA! Turkin kielen puhumista voi kaivata ja kauhistella myös yhtäaikaa kätevästi. Esim. Bulgariassa käydessä on aina ihanaa, kun joku ymmärtää selvää ja helppoa ja ihanaa kieltä = turkkia, kun bulgariasta ei erkkikään ota selvää ;)

      Poista