kalabaliikkia

kalabaliikkia

maanantai 16. tammikuuta 2017

Kielitaito ulkosuomalaisessa elämässä

Aloitin tässä joku aika sitten lukemaan Victoria Hislopin kirjaa The Island (suomennettu nimellä Saari). Löysin käytettynä enkuksi niin ostin. Olen pyrkinyt siihen että lukisin suomeksi tai turkiksi - omalla äidinkielellä on vaan niin kiva lukea ja turkissa on aina hyötypointti. En tosin kunnon aikuisten romaania ole vielä turkiksi lukenut. Orhan Pamukin novelleja ja jotain nuorten kirjoja vain. Haaveena on, että joku päivä ihan oikean kirjankin vielä.

Mutta siis nyt tätä romaania (hyvää sellaista, suosittelen) luen englanniksi. En jaksa katsoa joka sanaa, jota en tiedä, vaan luen menemään jos vaan on olo että kärryillä pysyy. Sitten tuli vastaan ekat kerrat sanoja, jotka olisi kiva ymmärtää. Eihän mulla mitään suomi-enkku-sanakirjaa ole puhelimessa ladattuna eikä ole paperiversionakaan. Niinpä käytin sitten enkku-turkki-sanakirjaani. Hislop käyttää niin värikästä kieltä, että ei riittänyt kielitaito, mutta sanakirja löysi lähempänä arkipäivää olevia sanoja, niin ymmärsin.

Siinä lukiessani vajavaisella enkulla ja tarkistaessa sanoja vielä vajavaisemmalla turkilla, aloin pohtimaan että käsitys kielitaidosta on varmaan iäksi muuttunut kun läksin tänne. Suomessa eläessä oli niin itsestäänselvää että kaikki itseä koskevat asiat hoiti omalla äidinkielellään. Ymmärsi kaupassa myytävistä lehdistä, kirjoista jne. kaiken. Ei ollut verovirastossa tai lempparikahvilassa minkäänsortin kielimuuria. Itseään pystyi ilmaisemaan sekä kirjallisesti että puhuen vivahteikkaasti ja tarkasti.

Aiemmin olen asunut pienen pätkän Englannissa, missä alun haparoinnista huolimatta olin aikalailla kärryillä ja kykenevä huolehtimaan asioistani. Toisen pätkän asuin Venäjällä, jossa taas olin ihan yy-kaa-koo leipä-kurkku-tee juna-bussi-taksi tyylisellä arkipäivän kielitaitomeiningillä. Minä yksi lippu Pietari kiitos oli jo aika suoritus juna-asemalla. Siihen se sitten jäi, kun oleskelu siellä päättyi. Jokainen ymmärretyksi tulemisen hetki oli keskivertaa suurempi ihme tai sattuma.

Tämä reissu tänne oli sikäli erilainen, että nyt on tarkoitus oppia kieli niin että sillä oikeasti pärjäisi. Että osaisi ilmaista itseään ja tulisi ymmärretyksi. Että voisi heittää rennosti juttua ihmisten kanssa ja vaivatta lukea lehtiä ja katsoa uutisia/leffoja jne.  (Huoh. Saas nähdä milloin sellainen kielitaito tulee tai miten sen saa hommattua. )

Sen olen tässä nyt nöyrtynyt hyväksymään, että natiivipuhujaa ei minusta tule ja että ei ainakaan vielä ole näköpiirissä sellaistakaan tunnetta ja tilannetta, että ei koko aikaa tulisi  muistutetuksi siitä, että puutteita on puhumisessa, ymmärtämisessä, sanavarastossa, kieliopissa ja vähän kaikessa. Ei tässä mikään epätoivoinen olo pääsääntöisesti ole. Selviän päivästä toiseen ja olen vakuuttunut että lisää oppii koko ajan. Lukemalla, kuuntelemalla ja puhumalla kai sen vaan täytyy tässä kehittyä.

Tämän pohdinnan nyt kirvoitti myös se, että tajusin etten olisi ehkä jaksanut lukea kirjaa näin mielellään englanniksi ennen, olisi ärsyttänyt liikaa etten ymmärrä joka sanaa ja vivahde-eroa jne. Nyt on joutun saanut tottua siihen, että on paljon mitä ei ymmärrä, yksi ja toinenkin vivahde menee väärin tai jää kokonaan huomaamatta. On oppinut olemaan rennompi ja nauttimaan siitä että pysyy tarinassa mukana, vaikka vähän vajaammallakin ymmärryksellä ;)  Suoraan vaan syvään päähän. Vaikkei uiminen olisi sujuvaa, niin on nyt sentään parempi räpiköidä parhaansa mukaan. Tällä periaatteella eteenpäin :)

Tsemppiä kaikille ulkosuomalaiskollegoille päivittäiseen selviytymistaisteluunne. Mitäpä siitä, jos sanoo joskus lentokone kun pitäisi sanoa kauas tai häntä kun pitäisi sanoa käsky. Kyllähän kuitenkin on monta sellaistakin hetkeä, kun tilaa kahvin maidolla ja saa kahvin maidolla tai haluaa ostaa nettipaketin puhelimeensa ja niin vaan pian on some silmien edessä.

kuvat viime päivien seikkailuilta.

kahvia muumimukista + hyvä kirja + villasukat = hyvä lauantai


viimeiset lumet viime keskiviikkona

aamuruuhkaa lumessa
















16 kommenttia:

  1. Hyvin tuttua ja kivaa pähkäilyä!
    Minusta on ihanaa kun saan joistain näppäristä vitseistä kiinni (ranskaksi) tai pystyn heittämään nopeasti jonkun takaisin. Tässä kohtaa tietysti kulttuuriero ja minun "näppärät" heitot osuvat välillä vähän liiankin hyvin. Pitäisi vissiin puhua kauniin romanttisesti että -oui oui- vaan. Se onkin toisaalta hauskaa kun oppii heittämään vitsiä, sitä omaa vitsiä mutta paikallisella kielellä!
    Zemppiä ja bisous Ranskasta

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Huumori vieraalla kielellä ja vieraassa kulttuurissa on kyllä ihan oma lukunsa vielä, huhhuh. Joskus ymmärtää ja joskus onnistuu ja sitten toisinaan taas ei ;)

      Poista
    2. Kiitos kirjavinkistä! Huumorista - minun kohdallani, portugalin kielellä, se on kyllä vielä sitä (ja pelkään, että tulee aina olemaan), että aiheutan itse tahatonta huumoria, naurunpyrskähdyksiä muille, kun puhun mitä sattuu, verbit menevät sekaisin kun yritän pyytää ihmisiä tekemään jotain, yms. Portugalin kielessä on esimerkiksi samoja sanoja kuin ranskassa, jota osaan, mutta merkitys voi olla eri, joten menetelmäni puhua portugalia kuin puhuisin ranskaa saa usein surkuhupaisia muotoja... sorrun siihen kuitenkin usein, koska olen huomannut sen parhaaksi tavaksi saada suu auki, turhia miettimättä. Mutta nämä kanssaihmisten hymyt pitää kai vain hyväksyä. Parempi, että saa ihmiset nauramaan kuin että saa heidät itkemään... viimeksi eilen nauratin kuskia, kun sekoitin yrittää-, etsiä- ja löytää-verbit, pyytäessäni häntä etsimään appelsiineja, joita en itse ollut löytänyt, yrityksistä huolimatta. Kai jotenkin onnistuin kommunikoimaan, koska loppujen lopuksi keittiöön ilmestyi säkillinen appelsiineja. Hiukan enemmän kuin tilasin, mutta ainakin niitä nyt riittää. Kommunikaatio siis toimi!

      Poista
    3. Just tota mä Lotta tarkotin :) Suomessa toimiessa ei olisi mikään saavutus saada appelsiineja kotiin, jos niitä pyytää (tosin Suomessa ei sellaista voi tehdä) ja ärsyttäisi jos ei tulisi oikeaa määrää. Minä taas olen kanssasi samaa mieltä siitä, että hienosti on mennyt kun appelsiinit ovat ilmestyneet keittiöön ja jos niitä on vähän enemmän kuin tilasit, niin sehän ei ole ongelma :D

      Poista
  2. Olet kyllä rohkea ja vahva! En olisi uskaltanut lähteä maahan, jonka kieltä en osaa.

    Itse olin lukuisia kertoja kiitollinen siitä, että meidän perheen ulkomaan reissu sijoittui Englantiin ja sain hoidettua asiat englanniksi. Kyllä olisi tullut monta isoa itkua, kun olisi pitänyt käyttää lapsia lääkärissä tai olisi pitänyt maata lähes ummikkons sairaalassa Turkissa Englannin sijaan. Toki uuden kielen oppiminen olisi kivaa ja hyödyllistä, mutta tässä kohtaa olin erittäin helpottunut tutusta kielestä, koska lääkärisanasto oli muutenkin vaikeaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Noo, tänään just mietin tätä rohkeus-asiaa. Onko sitä rohkea vai tyhmä vai molempia, mutta täällä ollaan. Sairaaloista puheenollen, yksityisellä puolella saa kyllä hoitoa (ainakin lääkärien osalta) myös englanniksi, mutta ei tietenkään aina osu kohdille. Kyllähän englantikin kehittyy, kun asuu pitkään maassa, jossa sitä puhutaan äidinkielenä. Ei huono juttu sekään! Kiva blogi sulla!

      Poista
  3. Itse oon onnekseni siinä pisteessä, et englanti sujuu eikä kielen kanssa juurikaan tarvitse takuta, joten Ausseissa asuminen on ollut varsin helppoa ja rentoa ja meno on vaan parantunut koko ajan. Tiedän kuitenkin fiiliksen, kun kielitaito on ihan tosi vajavainen ja sillä sit kummiskin joutuu pärjäämään - saksaa en juurikaan osaa, mutta niin vaan olen onnistunut sen avulla kommunikoimaan työpaikalla ja tuttujen kanssa ja tosiaankin riemuinnut suunilleen siitä, kun osasin tervehtiä ja sanoa kiitos kaupassa :D Mielenkiintoinen kirjoitus oli!

    http://fiiaelina.blogspot.com/

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onko aksentti siellä kovin erilainen? On muuten aika hauska juttu, miten se luokassa opittu kielitaito on kuitenkin niin eri asia, mitä elämä kieliluokan ulkopuolella. Jos susta tuntuu, ettet juurikaan osaa saksaa, mutta oot kuitenkin käyttänyt sitä myös työpaikalla, sanoisin että osaat saksaa ainakin jonkun verran ;) (nimim. kokemusta on)

      Poista
  4. Mulle oli jarkytys reilu 20 vuotta sitten kun lahdin pidemmaksi aikaa ensi kertaa yksin Englantiin, luulin osaavani hyvin kielta! Eka aamuna töissa en ymmartanyt puoliakaan murteellisesta englannista ja asioiden hoitaminen osoittautui vaikeaksi jo senkin takia etten tiennyt mista aloittaa. Mutta nykyisin olen kylla ylpea itsestani etta olen monessa paikassa ja kaanteessa selvinnyt enka pelkaa enaa vaikka ihan oikeaa sanaa tai ilmaisua ei juuri siihen tilanteeseen löytyisi. Minakin yritan lukea turkin ja englanninkielisia kirjoja, englanninkielisia olen lukenut jo vuosia mutta turkinkielisia vasta muutamia vuosia, jostain syysta kynnys aloittaa niiden lukeminen oli korkeampi vaikka kieli oli jo hallussa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No niinpä, Petra! Vaikka sanoinkin että pärjäsin Englannissa ihan hyvin, niin kyllä silti samalla tuli shokki siitä kuinka paljon oli aukkoja vaikka luuli taitonsa paremmaksi. Tuo se juuri ehkä on, ettei enää niin pelkää. Oikeaa lausumista ja taivutusta tärkeämmäksi tulee usein selviytyminen. Olen minäkin satunnaisesti lukenut englanninkielisiä jo vuosia. Ennen stressasin enemmän sitä, jos en joka sanaa ymmärtänyt ja hermostuin sanakirjan plaraamiseen, nyt ei enää paljon stressaile ja välillä on mielenkiintoista katsoa ymmärränkö vieraan sanan turkiksi.

      Poista
  5. Hienot mandariinipuut teilläkin:)
    MInä olen aina pitänyt kielistä,ja tykännyt opetella uusia,jokainen kielihän avaa uuden maailman.Muistan kyllä ensimmäisellä kerralla täällä,kun en osannut kuin muutaman sanan ,ja uskalsin puhua vain lapsille,jotka sitten nauroivat;D Nykyään voin kyllä sanoa että osaan hyvin tätä heprean kieltä,mutta kirjoittaminen tuottaa tuskaa edelleenkin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juu. Mandskuja on 👍 Kyllähän kielistä tykkääminen auttaa tai ei ainakaan haittaa 😅 Ulkomailla asuessa motiivit ainakin aika kohdillaan yleensä. Ei tarvi miettiä, miksi opiskella.

      Poista
  6. Eikö olekin mahtava fiilis, kun päihittää kirjan kielellä, jolla ei ole edes tajunnutkaan selviävänsä. Viime syksynä taisin lukea elämäni ensimmäisen kirjan ruotsiksi, ja vieläpä kielellisesti todella haastavan (Jonas Jonassonin Satavuotias joka karkasi ikkunasta ja katosi), tunsin itseni suorastaan mestariksi. Loppujen lopuksi, kun riittävän hitaasti, ajatuksella ja kerraten lukee, aika monien sanojen merkityksen pystyy päättelemään kontekstista, ellei nyt joka kolmas sana ole vieras. No tuon kirjan luettuani seuraava ruotsinkielinen meni ihan leikiten, sen kieli oli jo niin paljon helpompaa ja kokemusta oli ennestään.

    Nyt tekisi mieleni tarttua Joel Dickerin ylistettyyn kirjaan Totuus Harry Quebertin tapauksesta alkuperäiskielellä. Vaan en ole lukenut ranskan kielellä mitään kahteenkymmeneen vuoteen, sentään kuitenkin joskus aikoinaan. Mutta sen verran paksu järkäle on tuo kirja, joten arveluttaa, ehkä se on sittenkin pakko lukea jollain tutummalla kielellä...

    Mutta lukemisesta on erittäin paljon hyötyä kielitaidon kannalta. Kyllä sieltä aina tarttuu uusia sanoja ja sanontoja ja rakennetta ja jää mieleen. Siitä sain iloita syksyllä, kun ryhdyin työskentelemään osittain ruotsiksi ja huomasin osaavani oikeasti.

    VAan onnellinen olisin sinä päivänä, kun pystyisin lukemaan pienenkin tekstin kiinaksi. Nyt onnenhetkeni muodostuvat niistä hetkistä, jolloin sujuvasti pyydän minä tahdon yksi lippu keskustaan. Tai kun osaan valita oikeat kiinankieliset merkit kännykkäviestiin ja saan lähetettyä ihan oikean kiinankielisen sanoman =D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiina nyt taitaa olla pikkaisen suurempi haaste moneen verrattuna. Nostan hattua jo sille, jos saat oikean määrän lippuja oikeaan paikkaan ja vielä tekstarinkin lähetettyä :) Hattu kyllä nousee ruotsin ja ranskan kielisistä kirjoistakin! Wau!

      Poista
  7. Minusta on päässyt pitkälle, kun tajuaa, että tärkeintä on ymmärtää ja tulla ymmärretyksi. Tässä iässä harva oppii kieltä enää niin hyvin, että puhuu kuin natiivi. Mutta mitä siitä? Kieli on avain kulttuuriin ja ihmissuhteisiin. Sitä kannattaa käyttää sen verran kun osaa ja pystyy. Minä olen lukenut Pamukit ja Shafakit alkuperäiskielellä ja kotimaisella. Kummassakin on puolensa. Kotimaisella voi keskittyä tarinaan ja paikallisella huomaa, että on vielä monta sanaa oppimatta, mutta siltikin pysyy juonessa kiinni:D.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuon alan pikkuhiljaa tässä ehkä ymmärtää, että jos osaisi laskea vähän omia kriteereitään, mutta toisaalta ei liikaa. Paikalleenkaan en halua jämähtää, nyt kun tällainen mahdollisuus on tässä kohdalla. Yksi Shafak alkuperäisellä kielellä odottaa hyllyssä, se sitten seuraavaksi ;)

      Poista